I. LUMIKELLOT

Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan.

Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä… Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa. Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi, pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan varmuus… Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin eksytyskuvastinten sokkelossa… Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni. Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään, kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse.

Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle, johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään, vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista elämyksistäni!

Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden puolihämärässä, nukuksissa…

Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä.

Silmäilen tasangolle.

Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan, kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä.

Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä… Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on tapahtunut.

Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse, kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma… Elsassilainen tasanko lepää täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä usvaa, joka hämärtää sen… Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä.

Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa taivas värejä auringonlaskua varten.

Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset! Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin vaikea?

Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani! Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi. Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani.

Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas, joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan tulisten tuoksujen ympäröiminä.

Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa, ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin. Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen.

Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan ruumiillemme syvyyksissä.