II. PÄÄSIÄISAIKA

Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin.

Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen?

Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut.

En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua siinä.

Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt täytyi kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo olla.

Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät. Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt?

Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla!

Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten.

Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata, kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin, ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi.

Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt, löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!»

Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.»

Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja, vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin, lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio, surullinen talviääni.

Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon, samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka ohi laivamme hitaasti solui… Jostakin sellaisesta olin kaiketi uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan, alkoivat nauraa nekin.

Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa, kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti.

Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja, vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa.