XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA

Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen, sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia, hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut leikkiä.

Hän ei napittanut käsineitä.

Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo hennosti kaartuva leuka oli.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.

»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»

»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.

Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan säikähtyneinä minuun.

Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.

Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.

Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin alaspäin.

»Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas…

Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa.

Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi, kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty molemmista ja vielä jostakin kolmannesta… Mitähän tämä kolmas oli? Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin nimettömässä kaukaisuudessa.

»Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa se menestyy yksinomaan niiden alueella… Muuten, kun nyt asiaa mietin, en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella. Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?»

»Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti. »Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.»

»Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin. Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!»

»Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän. »Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla… ennen kaikkia muita.»

Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen asiansa.

»Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!»

Nopeasti hän vastasi.

»Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.»

Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten… Minut valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»! Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan, tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna… En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä mitään.

Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut, tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa, minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen! Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta, ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni, sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet, kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden, arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut? Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa, muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni — salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä, laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa, riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet pelin. Oli liian myöhäistä.

»Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni.

Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani, sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea, puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta oli kirkas… ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni hänen vyötäröilleen.

»Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken kuluttua jatkoi:

»Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä, toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi…»

Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö, Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.»

Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne jäykistyivät rajuun päätökseen:

»Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään kadotettu.»

»Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?»

Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman taaksepäin. Hymyillen hän vastasi:

»Tahtoisin kysyä jotakin muuta.»

»Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni, sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin.

Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa.

»Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta.

Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme kiilui käärme.

Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme puhki, siltä se tuntui.

»Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.»

Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala tässä alkavassa puolipäivässä… Etsimme silmillämme tavallisia liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain, kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä antauduimme.

Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään.

Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja ylimielisyydestä mielettömänä.

»Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.»

Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi — selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi: »Olkoon niinkin!»

Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri, korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo. Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja katseli kauan taakseen merelle.

Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei muuta ääntä.

»Maria! 'Mutta, sano, miksi'… Miksi sinä oikeastaan…?»

Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan.

»Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi.

»Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin käsivarsin syliini.

Pyysin: »Mutta sano se minulle!»

»Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita, lehdistössä välkähteli.

Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin näet sen.»

Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan, kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten: »No?» kysyi hän.

»Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään salaisuus, rakkaudentunnustus?»

Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!» vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin.

Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään? Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla tavalla.

Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen. Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö niin?»

»Claus!»

Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella katsellaan nujertaa minut.

»Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan.

Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta, ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä, kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa, sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset.

»Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan. Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla pöydällä.

»Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti… Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös, kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä.

»Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.»

»Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.»

Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin tuuli Eva-puiden lehdistössä.

Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä, sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia, hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat elämään, varastivat siltä kaikenlaista.

Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.»

Lähdimme liikkeelle.

Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki (tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi.

Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa» itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa, lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän, rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan.

Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian makua… Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan, hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua.

Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa, koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot olkapäät… ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu, selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen, vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin häneen kuin suurimpaan varmuuteen.

Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka.

Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on, enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni »ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani… Je te veux.»

Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini.

»Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa, astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa…

Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo aamupäivällä matkustanut sinne.

»Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota tavaramme ja lähdemme sinne myös.»

Minkätähden?

»Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten. Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi, jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi Marialle!

»Senkötähden?» kysyin umpimähkään.

»Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana.

»Huolehdit ihan suotta.»

»En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin. Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.»

»Äitisi läpitunkevien silmien alle?»

»Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?»

»Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa.

Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut silmiään.

Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa.

Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia, ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä, että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan.

Varustus vankka merta vasten tekeytyi vallan pienoiseksi, ja itse merta sopi lasten leluna käyttää, kun sen keksi. Imettäjäksi auringon he saivat pieneen joukkohon.

En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa.

Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia, toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän, kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea, partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja), »mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää, ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen!

Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa, silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle.

Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä, helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan.

»Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten silmänsä levälleen: »Giulietta Var!»

Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St. Paulin suuntaan.

»Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut minut Egyptin kuninkaana».

Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän kuuluisaan kana- ja kuningashoviin.

Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä tuttavallisuutta.

»Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme. Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.»

Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa!

Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri.

Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa.

»Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.»

Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa. Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen.

Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt.

Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa vain pikimmiten kävimme.

Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana (kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan» varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään. Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi. Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar, joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan, ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten odottamatta tuli Wightin herttuatar.)

Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa, koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut »Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme.

Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä. Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea!

Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä, ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia, jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä, seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä, jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin että elein, jokaisella sanalla, jokaisella eleellä, jokaisella katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä, saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista yksinkertaisuudessaan.

»Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen society leader, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa, josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.» Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä, ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa».

Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat, jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä. St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi.

Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden, että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän, joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet, ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai »ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady.

Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta madamesta.

Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin viimeisen kerran.

* * * * *

Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin.

Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen toisillemme yhä uudelleen.

Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon, kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse välkehti valkoinen kuumeri… Ajatusteni kieli ei ollut enää sama, jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon yli.

»Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus, mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja opettelimme sen yhdessä ulkoa.

Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa. Merestä nousevat hahmot kummat ja sulle ne kaikkea lempeä antaa. Omakses sait ne, häipyi hetki, taas alkoi lemmittyjes retki, jäit yksin tähtien kirkkauteen. Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta, mi kaukaa saapui, huumaukseen? Hekuman mittaa nyt tai vasta ei kenkään arvaa suunnilleen. Lepäilet keskellä luonnotarten puettuna häitä ja kuoloa varten.

En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni, milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta, kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä, ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa hänen luokseen.

Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä, lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana!

Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme nukkumaan sateenvarjopinjan alle.

Emme voineet erota.

Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn.

* * * * *

Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin, kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin (kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen pamppailevalle sydämelleen).

Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä, muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko purkautui, ja juoksi syliini.

Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn: kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni.

»Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me, moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.»

Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin täysikasvuisena!

Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun, jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle ruusun.

»Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin. Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä. Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti. Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle. Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.»

»No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte tässä erinomaisen hienossa hotellissa?»

Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta koetettiin olla häntä näkemättä.

»Niin, nyt tulee teidän vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar.

»Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden viereensä, »paperimme nousevat».

Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja — ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät.

»Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän, »tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta».

»Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta miten käy sitten pörssin?»

»Tämä leikki lakkaa, markiisitar.»

»Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä aika.»

»Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.»

Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä, niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka hän kilparadalla pian sivuuttaisi!

Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu», matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty päivä oli tullut».

Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti salama. — Nauroin.

»Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä on?»

»Ihailen sinua», sanoin hänelle.

»Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?»

»Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!»

Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma!

Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen.

»Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin.

»Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa, ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla, sinä tyhmyri.»

Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa nubialaisessa loistossamme emme voineet olla!

»Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta polttaa jalkojani.»

»Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.»

Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen, ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.

Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia, vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia kukkia.

»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»

Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä. »Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous? Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.

»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan valtakuntamme!»

Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni. Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.

Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu, kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.

Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren välillä kuvasti niin läheistä taivasta.

Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.

Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla. Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä. Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien keskitse.

»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»

Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina:

»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»

»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»

»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»

»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»

»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»

»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»

»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä! Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä kruununprinssi.»

»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»

»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.

»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»

»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini aloitteesta.»

»Niinkö? Äitinne?»

»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää asiaa?»

»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo, vieläpä oman äitinne kautta.»

»No niin.»

»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää, eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä tämän jutun?»

»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»

»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö minäkin ole suuttunut?»

»Anteeksi, markiisitar —»

»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan mukana pelissä.»

»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»

»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa — kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte, vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»

»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»

»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua, ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna, vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä. Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en sano enempää.»

»Mutta, markiisitar —»

»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla, niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali, älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»

»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan katolilaisia.»

»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.

Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä, loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä, ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.

»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli? Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset, aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»

»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis. Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat onnelliset.»

»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»

»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»

»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina voimakkaassa auringonvalossa… Jota kohti tuhannet hernepensaat, aloet ja soihtuliljat kukkivat… kaktusten eriskummaisten muotojen ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa, mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon, tämän meren rannalle!

»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.

Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.

»Hyvää päivä, villikansa!»

Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha koolla.

Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja pöytäliinalle.

Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen, että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.

Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä, tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.

»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä vuotta olen ollut täällä.»

Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.

Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut, selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.

Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.

Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken hiljaisuutta.

»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»

»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut minun luokseni?»

»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. Minun luokseni teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»

Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St. Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.

Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.» Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.

»Ehdottomasti», lisäsi hän.

Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen Marietta on suloisin kaikista nukeista… en ole koskaan nähnyt häntä, yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia.