XII. »TAHDON TAVATA HÄNET TAAS VENETSIASSA…»

Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle, satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään kaikki toiveet…

Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa.

Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti, maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa.

Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran», kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli.

Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti, että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle, mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman.

Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna, ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan.

Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta, mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan. Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret hartaudesta ja myötätunnosta.

»Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli suupielistä hitaasti alas leualle.

Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri… Tanssiva virta rehevien rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin, hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne, kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan »maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni, ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän enää sanonut: »Pulcinella!»

Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten.

Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan tai vaunujen rinnalla…

Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa. Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe.

Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan. Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin, yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat perin tyytyväisinä.

»Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.»

Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään, ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista…

Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti, kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti… En odottanut, kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten, oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina pääsin vihdoin maahan.

Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja. Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla.

Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar. »Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties», arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta». Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä.

Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä huolimatta.

Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena, hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima, jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui toistensa syliin.

Vihdoin se tapahtui.

»Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian, osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi. Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin.

Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä. Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin), kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina, mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät vielä yli puutarhasarkojen.

Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha, ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta… Minkätähden tahtoivat orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä päivältä piteli niitä yhä pahemmin?

Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet, olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten, sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten… Kyliä saisimme odottaa kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi.

»Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin?

Pyysin: »Venetsiaan.»

»Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten?

Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä.

»Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. Vous voyez, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä »vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle, joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä.

Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana, minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme nostamaan sateen liottamia perunoita!

Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa, ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se tärkeä työ jota Sidonia valvoi!

Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut. Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja Strassburgin väliä.

Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen.

Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli kesä lopullisesti viety.

Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon: Venetsiassa nauroi sininen kesä.

»Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — nous serons en pleine renaissance» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi.

»Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis.

»Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin matkalaukkuni sullomista.

»Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä loitolla.

»Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti jos pelkäisitte hiukan toisianne.»

Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista.

Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä. Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin.

Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle. Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa, vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.» Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli.

Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa, josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän oli jos kukaan, sen huomasi nytkin.

»Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen, mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti, tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.» Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen »meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi», jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause, mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta!

»Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet, Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi on kerta kaikkiaan hylätty.»

»Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen.

»Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?»

»Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan. Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat yhteisesti äidilleni ja lähtivät.

Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan. Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet närkästyneinä kääntymään pois.

Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin hauskalta.

Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina.

Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä kohti… Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin autuaana kuoleva hääveneessä… Mutta me riensimme kesää kohti.

Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin. Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta.