III. JÄÄTIKKÖHALKEAMA

Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta.

Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin.

»Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta…

Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme, niin menimme syvyyteen.

Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti, sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta, ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan sisäänpäin kovertanut.

Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia päivätähtiä…

Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä. Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua mehiläispesässä.

Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa, joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella, näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina vaivuimme toistemme syliin.

Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi.

Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä.

Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan. Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme, huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi, mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni. Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan.

»Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä, minne olemme menneet!»

Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani tartuin niihin.

Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella.

Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran, kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin, valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin ruokapöytään:

»Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään — vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?»

Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta.

»Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan.

»Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu! Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse puutarhaan? Tule, lämmitä minua!»

Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta.

»En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt…

Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa.

»Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota. Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan…!»

* * * * *

»Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.»

Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein?

Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria Capponia?»

Nauroin:

»Hurjaa?»

Hän nyökkäsi.

»Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole milloinkaan nähnyt häntä hurjana!»

Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin… Silloin hän tiesi myöskin enemmän kuin minä!

»Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa.

Se oli viisi.

Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme liian syvällä.

»He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska olimme huutaneet äänemme käheäksi.

»Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti.

»Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua. Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!»

Hän venytteli itseään.

»Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!»

Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää häntä silmällä. Ja minä kerroin.

»Tiedätkö vielä, kuinka me kerran…» »Muistatko…» Oi, me tulimme yhä iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun! Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä.

Kello oli kahdeksan.

»Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni, istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki, merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa. Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden… Hän oli lapsesta alkaen ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti, sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi: intohimo… Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten. Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota… Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä. Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus, keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin että taivas hukkui hempeyteensä… Vuorelta poppelien läpi, tulit sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan… Suljin silmäni. Hengitin orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli. Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota sinusta… Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä unia… Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.»

»Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen…»

»Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?»

»Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun vein sinut ensi kerran Breuschheimiin…? Lapsena tunsin kevään tuoksun kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua. Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty, virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat, vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse. Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille. Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa! Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme — emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä, ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä? Rakkaani!… Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen omistat ja säilytät.

— Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän: anna!»

»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei minulla ole… Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo. Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa, näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa… Olit rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa', saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.

— Täällä tahdoin odottaa sinua… Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin ottamaan sinut arvokkaasti vastaan… Näin taaskin paljon ihmisiä, olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa: olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi… Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla… Olin kauan odottanut yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!…

— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»

»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina, putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan, kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta, hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään, mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut… Niin muuttui Köln minulle pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat, kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen, mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!

— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen muodossa lentäen… Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin, meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»

»Kiitos, Claus, kiitos!»

Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:

»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä, minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa, ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun tapaani rakastaa… Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten… Nyt ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»

»Ja nytkö ymmärrät?»

»Alan ymmärtää… Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua, kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja teemme sovinnon.»

»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»

Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa kaulalleni:

»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»

Hän naurahti hiljaa itsekseen.

Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.

* * * * *

Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut yö… vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata. Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.

Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano, kunnes se katkesi. Oli parempi niin… En ollut itsestäni aivan varma, kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina, joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne ahdistivat meitä.

Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.

»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta… tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois. Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»

»Emme», sanoi hän.

Nälkää emme tunteneet.

Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.

Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni, silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei, se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin makaamaan hänen päällensä.

»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan… Etsin hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.

Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.

»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.

»Jacquot, kuuletko minua?»

Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.

»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta, niinä pidätän sen täällä.»

Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää. Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä — vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä luonamme.

»Täällä, Jacquot, täällä!»

Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan, lämmittääkseni häntä.

Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.

Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi. Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.

Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa… Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä, joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä. Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.

Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin… vähitellen… etäältä… vieraan äänen.

Ja silloin tapahtui ihme.

Minä huusin!

Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole päästänyt.

Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat, en vastannut. Nukuin.

Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja jalkojen ympärillä, heräsin.

Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.

En kysynyt mitään.

He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.

Nukuin.