XIV. ÖLJYPUUMAA

Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli kirkkaansininen ja välkähteli.

Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli? Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi ajattelemattomasti kuin poika.

Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille. Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin kiitävän junan käytävään.

Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.

Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.

Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa, vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi. Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota avioliittoon… Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä, uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton, valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin. Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle, Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät kuin näyttelisivät kohtaloa!

Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.

»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän. »Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin haluatte.»

Minä en halunnut.

Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt, ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin täysin mitoin.

Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota, mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota, nähtävästi läheni.

Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä, pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota, suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa. Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!

Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.

Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon »jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?

Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset, vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata, se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.

Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa? Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!… No niin, kenraali polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian; hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän »ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme. Siitä oli tullut loppu.

»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.

No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria, ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.

»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».

Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa, minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla» alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.

»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta hyviksi ystäviksi —»

Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu päin taivasta.

Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin», arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan, »tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.

»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».

Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen peitossa.

Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin »viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».

Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.

Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.

Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa hoipertelin sisälle!

Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti, Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä. Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle kiitollinen.

Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa. Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten, punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä, — niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista rannikkoa kohti!

Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa, Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu, valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin, jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu: suuren maailman!»

* * * * *

Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.

»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista, ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut ansiomahdollisuuden ohi.

»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa. Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa liikkeelle.

Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen, lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman, ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka, liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.

Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen. Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan, syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha? Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary, villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää…

Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin — hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »A chacun son tour», sanoi hän vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.

Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»

»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan: »Giu-li-etta Var.»

Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä sivua. Kuljettaja nyökkäsi.

»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa mukana.

Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän ei yrittänytkään lausua sitä.

Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien ulkonaisten vaikutinten ajamina.

Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan: »Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.

Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja, mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia, parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä, näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla unohdettu edes St. Paulin kuolleita!

Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut seisoivat sankarien haudoilla.

Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni, vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli alkanut! Silloin huomasin kaukana meren.

Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä tuskassa.

Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan. Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut syliinsä…

Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin, jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta.

Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on suustasi kauneimman varastanut)!

Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa!

* * * * *

»Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä. »Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti sitten valmistui… Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.»

Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin, sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä. Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin, milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen, puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun. Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin, että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle:

»Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.»

Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin.

»Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä! Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei. Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas, jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen, himmeänsinisessä tulessa… ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi veitsisankari jalustaansa vasten.

»Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa. Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa. Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja, pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta, Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet.

Olin kai jo kuullut madamesta?

Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa?

Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle.

Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina, palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan englantilaisten tapaan.

Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana pystytetyt kaupungin corps de garde eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä, joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla: »Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle.

Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina, ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun, väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio.

Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence.

Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti leijailevan.

»Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä, kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.»

Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta, toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle. Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko ruumiinpainollaan niissä levänneet.

»Täällä on kaunista!» huokasin.

»Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän. Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua.

»Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob.

Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin, asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä». Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua.

Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni… Jo häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt säännöllisesti harmaasta hämärästä.

»Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi polviin.

»Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä», huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa.

»Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —»

Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa, alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa, ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi.

»Siis olet nyt… perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen, ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen hengähtäen hänen rintaansa vasten.

»Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi Berrickin luo!»

Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko hän usein meistä?

Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin, taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta, jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla.

Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla laakereilla… Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa, Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.»

Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät, ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita… Lähellä tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan. Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia.

»Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!…» Tulisiko hän todellakin? Nauroin sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki!

Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin, mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin, joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä, jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin.

Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana!

Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena. Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää: »Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki selvää.

Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja, jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja: Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo, molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli, kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella, luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut. Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian.

»Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään, kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa», ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten» nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa raiskauksen tunteeksi.

Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista, johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi, surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema… Ja nyt hymyilivät vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan, ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen, mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden, ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa… Hän talutti kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte. Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin, Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty, vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa.

Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan. Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen polveaan.

Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi, antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel. »Sekin jumalten lahja», lisäsi hän…

Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli. Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa! Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!»

Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä.

Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi.

Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen väsymyksen.

»Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon Giulietta-elukan?» kysyin.

Bob kohautti olkapäitään.

»Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen naisen vapauden… Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.»

»Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?»

»Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.»

* * * * *

Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun hehkuvan huipun juurella.

Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui, ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun… Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli, tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen tyytyväisenä… Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat… Itse kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia, ja katselivat kummastellen ylhäisiä.

Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun liikahdusta… Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa, jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut mikään häpeä… Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin yksinäinen kuin eläimen metsässä.

»Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?»

Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?»

»Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.»

»Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi. Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa. Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla puhettakaan tuberkuloosista.»

Tartuin hänen käteensä: »Varmastiko?»

»Claus, kunniasanani.»

Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä.

Olin kasvanut yön pelossa: »La nuit n'a pas d'amis», ainoa kammottava sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut, salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa, »menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni kiipeämään taivaallisille alkuvuorille.

Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux (»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä purjehtiva vuori. Hypähdimme… Ja katso! maailmanavaruuden läpi muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto, soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto, jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia, ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä tuntemaan olevansa meillä kotonaan.

Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija, jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden. Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan. Silloin olin saavuttanut taivaan huipun!

Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!»

Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen, suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa. Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M! Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa, leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M.

»Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!»

»Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä purkauksestani.

»Mariasta.»

Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi: »Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.» Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa.

»Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän puolestanne ja myös omastani.»

Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin. Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin makuuhuone», sanoi Bob.

Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa?

Todellakin naurettavaa.

»Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen, astellessamme käsikoukussa eteenpäin.

»Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee Camillakin pian».

Puristin hänen käsivarttaan:

»Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille oikea paratiisi!»

»Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin nauranut.»

Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi kumpikin omia ajatuksiaan.

Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa päämme ja hymyilimme toisillemme.

* * * * *

Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa.

Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen, sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta ohivälähtelevä lasi hajoitti värit.

Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut, istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella. Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta, kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä, jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat, piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi.

Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa; hän vei meidät uunin luo.

Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa, koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!» kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi, asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies, odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen, sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt hän naarashirveä vaania. Rien ne va plus, vanha aasi, naarashirvi minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä, gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin. »Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle. »Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa.

Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen!

Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka mihin.»

Silloin keikari kumarsi.

»Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —»

»Naarashirvi», vastasi Kaspar.

Keikarin korva läheni Kasparin suuta: »Kuinka?»

Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi. Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.»

»Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!»

Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin, äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven, luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana, jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen. Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan! Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä rahaa.»

»Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä, hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!»

»Valitettavasti», huokasi Agathe.

Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon. »Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!»

Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi puolipiiristä uunin luota.

Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä!

Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista, ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa. Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux.

Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen.

»Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis. Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä, hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte, kernaasti, multa ei maalari.»

Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet. Kaspar joi valkoisia orvietoa, »un petit vin», sanoi madame Roux, »que la maison réserve pour le maître». Hän joi sitä kahden litran pullosta. Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa tarjoamamme lasin.

Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella, tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki.

»Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja? Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.»

Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita, menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih, Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta! Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa.

Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä naisen nero».

Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee! Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan.

Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös.

Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle, kaukaiselle… Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut metsä… Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle, vaikenevalle… Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista kärsivällisyyttä —

Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan, astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä.