X. IL FELZE

Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa.

Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian kielellä?

Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa, jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin »il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze», mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni käytävässä.

Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen, huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos (»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa gondolissa vaikutti kuin ilohuuto.

Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet avaimen salakieleen »il felze»…

Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin, oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä, tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi pettyneenä ajoin häntä takaa… »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme, mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa, huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman leikin.

Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun kehitystä viime vuosisadalla.

Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu englantilaisilla lukoilla.

Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa totuudessa ja pontevasti.

Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle kaikessa nurinkurisuudessaan.

»Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?»

»En, mikä se on?»

»Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.»

»Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän arvoa.

Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne, tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma oli suorastaan läpitunkevan puhdasta.

Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob, Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja »kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.» Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!»

Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan. Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan, vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet, että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen, jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä».

Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä, kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse. Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai kermavaahdolla.

Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki, mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona, seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta, missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja.

Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa.

Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön.

»Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.»

»Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä varmaan ei ollut vaikea lausua.

»Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.»

»Pulcinellaksi? Miksi niin?»

Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan. Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka oli häntä niin paljoa taitavampi.

»Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria.

»Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani sukkeluuksia.»

»Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään. »Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka hullunkurinen te olette.»

Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti hän uudelleen nauruun.

»Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän.

Nyökkäsin miettivänä:

»Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain, että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.»

»Saa nähdä», vastasi hän.

Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria, ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti! Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja. Via! Via!» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo.

Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole ollenkaan Peppo.»

Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin siis lujalla äänellä:

»Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa? Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?»

Maria ravisti päätänsä.

»Sidonia rakastaa toista.»

En liikahtanut. En kysynyt mitään.

»Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko. Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva, silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä… Teillä pitäisi olla sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies kuin Boris.»

»Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?»

»Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne häntä?… Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla… Kun hän käskee, pommittavat ne Venetsiaa… Hän on hyvin kaunis.»

»En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.»

Maria hypähti pystyyn.

»Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen, jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn — »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi — te tyhmä poika!»

En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä.

Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä… Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa aatelia kuin minä… Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta vastenmielistä. Kaipasin äitiäni.

Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään. Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista.

»Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin Sidonia?»

»Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen kaunis.»

»Sitä en ymmärrä», sanoi hän.

Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti.

»Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa, muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.»

Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä, oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta.

»Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin huoneessa.»

»Keitä ne ovat — 'he'?»

»Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla… Sanokaapa kuitenkin minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?»

»Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla. Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.»

Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä. »Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten hän tahtoi puhua Boriksesta.

Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt…

»Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo! En tahdo!»

»Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!»

»Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa.

Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi, sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi, puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut, piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin.

Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa. Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea leikkiä.

Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta.

Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa, etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä.

Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä!

Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin tuskaisia kasvoja!

Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka ennen tätä olin nähnyt vaipuvan.

Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti lävitseni.

Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut, ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään… Olin noussut pystyyn.

»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.

Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia.

Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa.

»Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut minut sisälle… En ollut itkenyt…

»Ikkunan ääreen», pyysin.

Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin… Mikä tuska oli ollut tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi nimitettyä rakkautta… Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista Venetsiaan… Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen, jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi.

Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa — ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta.

Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä. Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät asemalta.

Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla, mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen. Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen, Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos merelle… Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen.

Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä, joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui.

Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu! Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän piti silmänsä auki… Sillä tytöllä oli piru sisässään!

Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin, jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi: »Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene, bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli hänkin: pienokainen on pirun riivaama!

Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea, vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan.

»Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä virtasi takaisin.

Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi frakinliepeet levällään tiehensä… Silloin, kun olin pudonnut puusta, laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä… Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa.

Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni. Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään.

Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni, ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia, jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa, että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie, jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen peloittavamman salaman kanssa.

Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu, jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan, pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta, murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti »ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä.

En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka, odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en vain leikillä!

Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin, sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä, joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan.

* * * * *

Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi.

»Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia.

»Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni tarkastella sotalaivaa.»

»Maria, onko se totta? Ette puhunut… muista?»

»En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.»

»Ettekö mitään muuta?»

»Vannon, en sanaakaan.»

»Kiitos.»

Hän hymyili, hiukan peloissaan!

»Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.»

»Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?»

Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut levottomaksi.

»Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.»

Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni.

»Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te… kuinka ette voinut hyvin… Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa Donjan. Se oli hupsuutta.»

Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla, häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli pistänyt silmääni, levätä päälläni.

»Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti.

Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus, päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.» Samalla hän punastui kovin.

Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä:

»Hyvä vain, että nyt ette nauranut.»

Kutkuttava ahdistus valtasi minut… Tuntui samalta kuin monesti kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien joukossa… ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin minäkin.

Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi musiikiksi.

Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja, tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena taivaasta.

Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin edustalla ja odottanut markiisitarta.

»Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.»

Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada Sidonian käsiini.

»Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun olette ollut niin sairas!»

»Mutta nyt olen terveempi kuin ennen… En tiedä, mitä markiisitar tekee, mutta minä ainakin valvon.»

»Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä.

Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan. Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan, meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään, ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla, jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, — eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä silmällä. Noudin tammipelin.

Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon:

»Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?»

Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani.

»Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan sitten teidän kanssanne läpi.»

Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme.

Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän.

»Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena.

»On», tokasin ja hypähdin jaloilleni.

Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!» seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta, välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa, ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen.

»Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä vastaan.

»Nukun vielä», mutisi hän.

Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi.

»Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä. Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.»

»Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset, kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin, pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet.

»Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo pidättää teitä.»

Hän väänsi hieman suutaan.

»Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon myöskin», lisäsi hän ääneensä.

»Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?»

»Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.»

Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On hauskempaa, kun kaikki istumme.»

Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen, sanoa minulle:

»Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.»

»Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin minä.

Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen:

»No?»

Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan, ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät lakkaamatta matkalle.

»Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa. Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.»

Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan.

Jatkoin entistä kiivaammin:

»Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet kuolemaisillaan.»

Hän päästi heti irti pääni.

»Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin kaukaa.

»Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.»

Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka minusta näytti sanomattoman ylevältä.

»Niin, niin, täällä hotellin edustalla… kun soudimme laguunille. Ja — mitä muuta?»

Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun.

»Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.»

Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti.

»Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?»

»Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.»

Hän mietti taas.

»Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?»

»Neljä viikkoa!» huudahti Maria.

Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?».

Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi.

»Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä.

Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin miehenä. Ja niin pyysinkin:

»Donja, ole sääliväinen!»

»Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te sääliä?»

Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella.

»Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme laguuniin? — Kuule, Maria!»

Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

»Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös luottaa siihen, ettette… että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden kujeita?»

Maria seisoi suorana kuin nukke.

»Sen voitte, rakkahin Donja.»

»Hyvä.»

Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän. »Saatte siis juosta.»

Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa välissä leimahteli näkymättömänä tuli.

»Hyvä.»

Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani.

Oven edustalla suutelin hänen kättänsä.

»Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli hiuksiani.

»Voi, lapsi —» huokasi hän.

»Sinä olet onnellinen», sanoin.

Hän suuteli minua päälaelle.

»Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin kerran olet onnellinen.»