XVIII. HE TULEVAT. ME MENEMME.

Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa. Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne.

Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan.

Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana, kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun koti, aarteen, maan ulkopuolelle.

Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat!

Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan, missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten.

Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli. Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä!

Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella, jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan.

Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti.

Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen, saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa, samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa.

Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris, koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen, silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua!

Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja.

Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili, mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa.

Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa palelevissa käsissään.

Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet.

Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni itseäni.

Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena, hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa (niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin kaislikosta.

Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt.

Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia, rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan miehellisyyden syliin… Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen juhlakulkueeseen.

Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin. Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista. Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään — jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä, että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni lippu, kääntyi pihaan.

Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään.

Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten kenraali istuutui pöytään.

Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi:

»Lapset, minun on nälkä.»

Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit, lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen!

Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat, jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat intoaan jäätävässä tuulessa.

Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan.

»Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin kääntyen:

»Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi — kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala, sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota…» Hän otti paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon?

»No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi, jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku, kuinka inhoittavaa, kuinka epäinhimillistä — Bernissä, siellä aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä, saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä, eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä — niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne, selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin! Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin tyylikkäästi kirjoittivat… taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät», lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat, keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.»

»Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän, »sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia».

Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä. Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi minua ymmärtänyt, en sanonut mitään.

Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua. Hän näytti perin surulliselta.

»Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa ruokajärjestystä.»

Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen:

»Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.»

Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä muuttuvan, laulavan, häipyvän… Kun hän taas tuli seuraamme, oli hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti. Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan.

»Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?»

Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan. Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan, jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto:

»Dehors les boches!» Ulos roskajoukko!

Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea.

Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen sudensydämen…

Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan.

Ulkona marssivat sotilaat yhä.

* * * * *

Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta, voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö.

Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain, tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän ylimielisyytensäkin oli kevyttä.

Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita hevoskokkareilla.

Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli… Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan.

Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen.

Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan likahelvetistä.

Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä, etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin.

»Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?»

»Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin. Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »Ils ne l'auraient jamais fait ministre», sanoi hän, »crois-moi, mon ami, jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin.

Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti päätänsä… lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa.

Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti.

Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan mukaisille vanhasilkkisille päällyksille.

Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen. Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut rohdoskauppias:

»Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut saksalaisen —»

»Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra… minä en edes tiedä, oletteko te naimisissa.»

Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki.

Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään.

Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »Messieurs, je vous prie de sortir», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon. Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka.

Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa.

»Faites, monsieur», nyökkäsi Leo-serkku, »faites toujours, allez soignez vos relations!»

Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän minulle. »Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?»

Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava: Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät maitonsa. Minkätähden?… Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana, vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä») tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi… Naisista se oli kai hauskaa? Sitä parempi!

Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin» — vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä!

»Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti, »puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella sarviin.» Niin oli minulle opeteltu.

Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa sotaväelle.»

»Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel on syyllinen.»

Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää, yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen sananmukaiselta kannalta.

»Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna. »Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.»

En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia suuhunsa.

Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa.

»Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te saastaiset boches!»

Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa.

* * * * *

Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä. Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi. Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.»

Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään. Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin tutkisteluihin.

Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana, jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni, olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki. Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock, jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus… Vain silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti lempeästi moittien: »Pulcinella!»

Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia, jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken. »Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin kiukkuisimmat viholliseni.

Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä, tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa, sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt: eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille…

Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen, samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman kristikunnan maakunta: Elsass!…

Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?»

* * * * *

Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli lyhyt ja suorasukainen.

»Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole. Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.»

»Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?»

»Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.»

»Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?»

»Mitkä muut asiat?»

»Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista. Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin… Minun täytyy sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme… ei, siitä on parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin, niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse — niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa, että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja… ja… Kuule, Claus, minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken sanottuna. Sentähden… Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.»

Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia, niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas, hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet, jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt…

»Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti »Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten autontuntijain suosioon.

»Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen.

»Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta.

Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui.

»Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!»

Oikein. Tehdas oli hänen.

Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini. Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa. Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.

Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme köyhiä kuin kirkon rotat!

Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni, rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput, jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni, olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain hänen, hänen yksin?!…

Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä kantaen, oli hänen. Komea vaunu!

Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.

Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa, todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa, heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset sitä nimittävät, aina oli ollut… Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat, jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai taistelutanterilla.

Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa» hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin kuiskatakseen minulle:

»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä, tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern. Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja sanokaa hänelle terveisiä minulta.»

»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»

»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona…»

Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä, mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.

Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.

Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi, kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:

»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»

Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.

Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei Breuschheimiin.

»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut eteenpäin.

Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta »elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.

»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen, ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen vaihtui naiselliseksi lupaukseksi… Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö torniin?»

Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta. Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi, kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.

»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles, siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä olet yksinomaan minua varten.»

»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»

»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.

»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»

»Naurettaviksiko? Mitä se on?»

Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.

»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»…

Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.