XIX. HYVÄ KUU

Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle.

Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen!

Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta — läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville. Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo aamusta iltaan.

Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan, ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti, jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi.

Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu.

Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa. Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa — milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä.

Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon.

Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu.

* * * * *

Tule Barry, mennään sitä vastaani

Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan avannut yöksi ikkunan.

Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.

Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta, kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa kukkia.

Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen valtakuntaan.

Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme, kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana, se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä, leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.

Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä, sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei liikahtaisi minnekään.

Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se ei hellitä.

Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku, kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat. Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät toiset vavisten suurta päiväänsä… Katson valkoista majesteettia suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen, josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren äänen.

* * * * *

Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna sataa.

Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin tavatonta.

Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.

Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot on ollut häntä saattamassa… Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin miettiväisenä, mutta hilpeänä… Illallista syötäessä panin merkille hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!

Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen rukouskirja.

Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän, akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit, hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla, ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.

Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!

Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.