XIII. RAKKAUTTA JA MAAILMANHISTORIAA

Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri, kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli lähtöpäiväämme saakka.

Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan leppäkertun näköinen.

Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa, reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua pettymyksessäni.

»Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei varmaankaan ole hänen.»

»Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti. Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen, niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi rypistyneeltä kärsältä.»

Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua — kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle. Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa: »Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick.

Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti, »uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: valitettavasti liian myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen, niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut. Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan, varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen…

Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi, oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen!

Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä, kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä edes huomaavan.

Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen, joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.»

Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo, jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä sumussa. Eikö teistäkin?»

Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi: »On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa.

Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä.

»Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä kerrasta asti…» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel. »Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti, olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan sen taas… paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen myös löytänyt mallin… Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria… Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä? Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee. Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit… Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti, harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte, Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä sellaisesta työskentelystä…»

Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut, varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään.

»Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan, »kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte, kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi, polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista, luullakseni, epäilemättä viisaammista.»

Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin niitä vain rohkeasti.

Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut!

Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista, jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta, toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa oli tämä nimitys kohtalo, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä, jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista hampaiden kirskuntaa.

Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä paremmin tietää kuin elsassilainen!

Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa» puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä kuuntelevien naisten pukuja.

Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann, rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen, että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut.

»Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron», huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa nimittämällä häntä »coqueluche vénitienne des nouveaux mariés» ja kehui loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »gentilhomme, qui cache un artiste».

Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa, tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän. Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija; tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä… »Mutta, lapsi!» huudahti rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa lausuessaan totuuksia.»

Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa.

Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo» piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät juomarahoja.

Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin: »une nature morte vivante»), aloitimme loordi ja minä uudelleen kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä…

Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille, kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa. Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni, sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja Bartolomeuksen silmistä loordini luo.

Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa. Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.

Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön. »Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin. Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa! Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.

»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»

Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.

»Mahdollisesti teidän äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta ei minun», ja kiiruhdin loordin luo.

»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»

»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas kiertelemään.

* * * * *

Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen, joka piteli valoa.

»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»

Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä, että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti varpaillaan ulos.

Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se oli suljettu. Palasin halliin.

Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei mitään. Ei ääntäkään.

Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:

»Maria!»

»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.

»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.

»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»

Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.

»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt. Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani; se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme rauhallisesti.

Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani, ohimoilleni, kaulani ja niskani… Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan, keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään lepäilivät…

»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti nauraen vastaili…

»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa. »Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»

»Vaippa ja sateenvarjo?»

»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»

Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!

»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan, ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana! Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»

Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti temmannut käteni ja puristi sitä.

»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!» Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi hän.

Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.

»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on sateenvarjosi?»

Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään. Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä olkapäille saakka.

»Matkustanko kanssasi?» kysyin.

Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.

»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»

»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle, kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja palvelusväki.

»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»

Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien, kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla, torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli. Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!… San Lucca, mainiota!… Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni kierros, mutta varma… S. Giovanni Crisostomo, hyvä!… Hei! Vittore Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»

Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme sattuneet kiistelemään.

Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan, ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen, luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä, että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen liukkaita kivilaattoja pitkin.

»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti, kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit, yksinkertaisesti raaka.»

»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria! Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»

»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»

»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto — pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä kasvojaan —

»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä. »Minua ei lyödä!»

Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen liuottama reunus maan ja veden välillä… Levottomuus, joka minut pani näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui syvyyteen, kanavaan.

»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen päästään.

»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin minun syliini!»

Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle, missä uusi hattuni… Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua… ei yhtään hattua…»

Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä siihen.»

»Juna!» huusin. »Maria, juna!»

»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»

Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni. Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!» huudahti hän usein, »uh!»

Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden, mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä vielä itkien Vivianesta.

»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.

»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»

»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?»

»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin se on määrätty tähdissä.»

»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun. Ymmärrätkö?»

Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä…

Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä. Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta, ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia. »Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.

»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän sinua! En unohda sitä milloinkaan!»

Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!

»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.

Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa näkymättömiin tähtiin.

Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni…

Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään. Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut tietää. Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa, jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.

»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»

Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten kasvojani:

»Olette saanut kirjeen Marialta.»

»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.

»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»

Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin. Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.

»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus vihloi sydäntä.

Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en tiennyt kummasta syystä.

»Ei!» huusin uhmaten.

»Vannotteko?»

»Vannon.»

»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että miellytätte minua yhä enemmän.»

»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen», teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti aikataulu… Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin, ystäväni?… Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano — Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»

Markiisitar ojensi minulle kirjan.

»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan ystävällisesti.

Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.

»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50, Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua. »Venetsiasta… aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello 6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun. »Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua. Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»

»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata poskipäätään. Tottelin.

»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»

»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta ulos.

»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»

* * * * *

Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla. Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja, kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»

Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan Venetsian läpi.

Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa, kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin, kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä, viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735 murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan, joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä, jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä elävänä ruumiina ulkona.

Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.

Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut kolmesataa!

Venetsia oli tasavalta… Millainen tasavalta Venetsia olikaan!

Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia» varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.

Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä, itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen vain laguunien väreilevässä valossa.

Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali, tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään. »Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme, rakas ystävä».

Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa, vastaan. Se oli tasavallan loppu.

Ja sen legendan alku…

Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa. Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun sävelissä.

»Stai premi!»

Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos kapakasta.

»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.

Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.

Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi, että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon, joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää… Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä vanhaa chiantia.»

Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja. Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».

»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»

Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin, ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle tapahtua jotakin… Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme… Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin te.»

Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan, istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.

* * * * *

»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa »hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!») suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.

Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat, kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.

Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.

Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.

Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»

Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse voitoistaan kuin ihmissyöjät.»