Viron Jyrki ja Inkeri.

Hän tuli jälkeen Maarian, yöks saaren taloon pyrki, mut koko kesäks töihin jäi mies outo, Viron Jyrki. Ei haastanut hän heimostaan, hän karttoi aina muita, hän kulki nuottamiehenä tai veisti venepuita. Ja talon nuori Inkeri tuns oudon onnen uuden, kun aika syksyyn ailakoi, ties Jyrin salaisuuden. Öin Jyrki hiipi luhtihin, niin yhtyi ystäväksi, jo pyhäinmiesten päivänä pois jaalalla hän läksi. Mut varttaan vyötti Inkeri, öin hiipi rantaa pitkin, ja saaren naiset nauroivat, hän saunoiss' salaa itki. Hän otti sen niin pahakseen, sen laski sydämmelle, hän salaa lapsen synnytti, kun paistoi keväthelle. Taas Jyrki palas paoltaan, mut mieli oli musta, kuin muuttolintu levoton läks ennen juhannusta. Niin kuihtui kaunis Inkeri, öin kalliolle nousi, hän vieraan jaalan näki taas, hän sinne surren sousi. — "Oi, heimon miehet, sanokaa, ei Jyrki pettää saata, hän kotoansa karkasi, kun naittaa tahtoi taata!" Mut merimiehet nauroivat: — "ei taata tahdo naittaa, mut Jyrki veikon häihin läks, sen onnen tahtoi taittaa." — "Kai näitte käissään sormuksen, se maksoi onnen hinnan?" — "On käissä rautasormukset, pääs häihin Narvanlinnan!" — "Miks vaihtoi Jyrki sormusta, ei Jyrki, Jyrki hylkää!" — "Hän tanssi puukko kädessä ja iski rintaan ylkää. Niin meitä kantaa kohtalo ja ajan aallot heittää!" — "Ah, kuolla tahdon täältä pois, saa musta aalto peittää!" — "Mut mikä tuolla yössä ui ja veden vaahtoon liikkuu?" — "Kai sorsa siellä soutelee tai korkkirengas liikkuu." — "Ei sorsa siellä soutele vaan liikkuu Jyrin liina, ja siin' on pieni lapsikin, oi, kirkastus ja piina!" — — — — — Ja Inker' yössä kiljahti, hän tyrtyi omaan vereen, hän nousi jaalan reunalle, suin päin hän juoksi mereen. Ja kauniit kultaporeet nous, ja kaikki käet kukkui, nous päivän kruunu merestä, nuor' Inkeri kun hukkui.