Pakolainen.

Ma elämän purressa soudan yli vilpoisten virtojen, sädekylvyssä keväisen poudan ma lasketan laulellen ohi tuuheiden yrttisaarten, ali taivahan kirjokaarten, pois merelle tahdon, pois! Ma irroitan purjeeni paulan, ma laineilla kelluan, ma myrskyn tuloa laulan, ma lasken ja kohoan, pois aatos riutoilta ryntää, päin kuohuja keula kyntää, ja purje on pullellaan. Jää rannat, ne vilisten kiitää, siellä nuoret ne karkeloi, siell' lemmessä hetket liitää, ja kaihon kannel soi, siellä kulkee ne kukkaistiellä, ja rauha ja lepo on siellä, mun vereni rauhaton on. Muut juoskoot iloon ja häihin, siihen mulla ei aikaa ois, ma tahdon lakkapäihin näiltä raukoilta rannoilta pois, ma keskellä ulapan vahdon oman voimani tuntea tahdon ja sieluni syvyydet. Nyt tarpeen on uhma ja tarmo, en enään kääntyä voi, ei tarpeen oo sääli, ei armo, kun surma edessä soi, en näe minä enään maata, ehkä myrskyyn hukkua saatan, ehkä kuiluhun kukistun. Elon entisen huntuhun peitin, minä itseni tuulille möin, pois pelastusrenkaat heitin ja ankkurin murskaksi löin, tääll' ehdolla elämän hinnan läpi ristiaallokon rinnan oman kulkuni mittailen. Ei mull' ole rantaa, rajaa, mulle vieras on isäini maa, se kirous, joka mua ajaa, ei enään mua ohjata saa, mulle kohtalo ei saa kostaa, itse itseni tahdon ma nostaa yli synkän syvyyden. "Tule ihana vapaus mulle tai kuolema!" — tunnus on, oi, elämä, elämä, sulle, sydän sykkivi rajaton, sinä valheiden, vaivojen rohto, sinä epäily-öitteni hohto, minut myrskysi keskelle vie! Niin että ma karaistuisin alla vihaisten salamain, että vaaroista viisastuisin mun hurjassa lennossain! — Jos haaksirikko mun kohtaa, salamoissa suo minun hohtaa kuin kuohujen kuningas!