Vanha tupa.

Siell' illoin kummittelee vanhan tuvan luona, kun tuulen villikissat naukuilee, ja savutorvess' öinen henki soi ja piipii, kun meri kahleitta kohisee. On luukut ikkunalla, pönkkä oven eessä, ja yököt katon yli teutaroi, miss' soutaa tervakukat sekä sinikellot, syö seinää sammal ja ruoste, koi. Ja miehen mittaan kasvaa tiellä nokkosia, miss' ennen kalastaja lauluks' löi, kun nuorta vaimoaan hän illoin kuistill' ootti, kun vattupensaat jo heilimöi. Mut auvon ajat muuttui, miehen mieli muuttui, löys raha-arkun, niin kuiskattiin, ja siihen aikaan hukkui norjalainen parkki, siit' asti tuvassa riideltiin. Sielt' öisin kuultiin rahain kummaa kilahdusta, ja sinne yöpyi salaluovijat, mies jouten joi ja horjui kalamarkkinoilla, tuns' souvit, krouvit ja satamat. Pois sieltä karkuun lähti työ ja uni, onni, yön mässäystä ne oudoksui, ei kukaan lainaks saanut heiltä suolan jyvää, mies vaimo kylästä vieraantui. Mut kerran syyskuun rajun myötämyrskyn aikaan läks kinkerille maihin vaimo, mies, ja sille tielle hukkui nuori vihkinainen, lie aalto vienyt, sen lempo ties. Ja yksin tuvassansa kulki taukoomatta kuin yksin puhunut aina ois mies murtunut ja ihmisarka, salamykkä, jo pääsiäiseks hän muutti pois. Kuin varas yöllä niin hän kauvas länteen lähti, ei sieltä palanut hän milloinkaan, siks illoin kummittelee vanhan tuvan luona, öin siellä rahoja lasketaan. Siell' luona vattupensaan lapset päivin hyörii, mut jos vaan korsikin kahajaa, ne karkaa kuutamossa mummon helmain taakse, kuu tupaan hymyillen kurkistaa.