Öiset vieraat.

Kattolampun sydän surajaa kalastajatuvan hämärässä, vanha vaimo lukee raamattua, lattiall' on lapset leikkimässä, kuka outo oveen kolkuttaa! Myrsky mylvii, oven auki lyö, vielä hereilläänkö liikkuu vaari? — Pihamaalla kulkee oudot miehet, hartioilla lepää musta paari, tähtikukkiin puhkee ilta-yö. On kuin seurais heitä tuhannet valjut varjot kaukaa merten takaa vetten tummaa väylää oveen asti. Kuka kylmän kelmeänä makaa, ei ne vastaa öiset aavehet! Jäykkänä ja kauhu kasvoillaan seisoo kookas, tumma, vanha nainen, pois on tuki, turva, helosilmä, neitten naurattaja, nuorukainen, paras hyljekyttä saarimaan. Märkinä on keltakiharat, viiksen alta hohtaa hiukan verta, silmä raollaan kuin kivi kiiltää tuijotellen ikuisuuden merta, — — käyrät sormet yöhön viittaavat. Myrsky hiljaisuutta säestää, öinen henki leijaa mustin siivin, oven suussa vaiti vakaat miehet pitkin saappain, öljykangasliivin, sormi suussa lapset nurkkaan jää. Ovi vinkuu; vaimo yksinään, raskaasti nyt paarin ääreen kulkee, sydän itkee, vaikk' on ripset kuivat, kun hän ainuisensa silmät sulkee, ristii rinnan, nojaa paariin pään. Niinkuin uness' askartaa hän näin päättäin hellät, viime lemmentyönsä. Vanhaan tapaan vaimot tupaan hiipii valvomahan ruumiin luona yönsä, valoss' jouluhaarukynttiläin. Käärittynä omaan purjeeseen, laivankuva näkyy kämmenellä, tomuhiuteet tanssii valojuovaa, valitus ja itkun tyrske hellä, vaimot virsiänsä hyräilee. Yöstä myrskyn kolkot kellot soi soittain suurta kuolinkaipaustaan. Lamppu sammuu, lapset nurkkaan nukkuu, vaimo tuijottavi yöhön mustaan, pihamaalla varjot karkeloi.