Kalastajan vaimo.
Reading edition
Rukki hyrrää sukkelaan, tulellansa pata kiehuu, nuori vaimo askaroi, posket hohtaa, tukka liehuu, akkunassa tuuli soi. Meri velloo vaahtoaan, kumu jyskii kalliolla, ruskaa rannan katajat, merell' on nyt hurja olla, kun vain loistais majakat! Vaimo silmää varjostaa, milloin tuutii sylilasta, korvissansa kohajaa, taivaan rannan halkeemasta hurjat harjat sukeltaa. Rantaan juosten tuskissaan myrskyyn painain rintaa nuorta laiturille ponnistaa, niinkuin uhmais merta, vuorta tarkastaa hän ulappaa. Lehmä ammuu nälissään, lattialle poukat räiskyy, lapsi itkee, sammuu puu, suolakuohut silmiin läiskyy, taas hän tupaan kumartuu. Ei nyt auta itku, ei, kynsin hampain taasen työhön, ehkä myrsky miehen lyö, ehkä heittää yksin yöhön, kova, karu tääll' on työ. Huu, kuin huutaa vimmoissaan myrsky taas ja lyö kuin rauta, iskee maahan, majaan, huu! Herra, taivaan isä auta, kaikki huutoon hautaantuu!