Majakan vartija.

Läksiäisten polska tanssittiin, huomenmaljan isä pohjaan maistoi alla heiluvien hurstien, morsian kuin päivänkukka kuulti, pyhäinmiesten kaunis päivä paistoi. Niin hän jätti kodin rannan rakkaan kuin ois kaikki kummaa varjo-unta. Sulho kookas, keski-ikäinen Martti vahti itse ruoriin tarttui, ulapalle laski venekunta. Pyssyt paukkui, kiljui jouhikäynät, pitkä varjo lankes majakasta, vastapäiseen saareen vene nous. Vaimo kyynelsilmin taakseen katsoi kuin ois eron tehnyt maailmasta. Aavaa, ääretöntä vettä välkkyi, kaiho nousi, vaipui taivaan rajaan, kun hän kuuli meren kohinan kuin se mumissut ois vihoissansa, kun hän arastellen astui majaan. Mutta äänet seuras sähinällä huutain ontelosti oveen asti, kun hän peräpenkkiin lyyhistyi, itkien hän kiertyi äidin kaulaan, katsoi ympärilleen raukeasti.

Majakka kuin linna kalliolla, niinkuin pipolakki kohos torninpää, hartioilla pyöree rauta-aita, rautarenkain kiinni veneet teloillaan, luoto kupera kuin valas kaita. Tornin ympärystää Martti kiersi paksun lasiseinän luona kiillottain, hakasiltaan vaateverhon poisti, öljyn säiliöön hän kaatoi, tulen otti, kauvas valokuula iltaan loisti. Koko luoto hohti valkoisena, meren tumma pinta välkkyi hopeissaan, kaukaa höyrylaivan sauhu nousi, yli pienen salmen ruskeen majan alta majakalle nuori vaimo sousi. Kiertoportaita hän torniin juoksi, kantoi kahvit pöytään, vehnät vasustaan, katsoi kaihoissansa mantereelle. Martti söi ja mietti, äkkiä hän nousi, hellään katsoi, silmät välkkyi veelle. "Rakas Anni, mull' on vakaa luonto, en voi nuorten lailla naista naurattaa, pieni sydämmes on ikävissään, mutta turvan löydät aina, hellän huolen, muuten onnea ei mulia missään. Iloviestin sulle sentään saatan, katsos, poikani hän mulle kirjoittaa, kuumeess' ollut maalla vierahalla, kotiin kaipaa, tahtoo nähdä äidin haudan, purjehtii nyt päiväntasaajalla." Sanoi niin ja painoi Annin kättä, vaimo kiitollisin katsein hymyili, alas hiljaa hiipi hämärissä. Hengessään hän näki laivan — maston alla kalpeen miehen kultasätehissä. — Viikot vieri yksitoikkoisesti, meri soitti samaa vanhaa säveltään, aamut askarsi hän kalatöillä, illat majakassa; miehen hyväilyihin niinkuin pakosta hän vastas öillä. Mutta suru suli, tuli kumman tyyni, outo onnen jano vaimon valtasi, kun hän aamuin meren rantaa tutki, majakkaan hän sousi, juoksi hilpeämmin, kättä vapisutti kaukoputki. Purjeet hohti, purjeet varjoon vaipui, pois hän putken laski kuin ois pettynyt, sitte nauroi hän taas uteluilleen, ilkkui miehelleen ja puhui "pojastansa", souti illan tullen lepopuilleen. Mutta kerran harmaan aamun suussa outo parkkilaiva luovi luodolle, pieni kuutto lähti rantaa kohden, vieras torniin nousi, Anni hiljaa seisoi, suonet sykki, poskill' oli hohde. Ja hän piili kauvan tuvassansa eikä syytä tiennyt, vältti akkunaa, hetken päästä astui vieras sisään, tumma katsannoltaan, tuima tulennaltaan, Anni katsoi poikaan vuoroin isään. Kylmästi hän sanoi hyvänpäivän, kylmästi hän puhui niinkuin vieraalle, isälleen vain kertoi seikkailuistaan, aamulla hän lähti maihin kirkkotarhaan kuin vain äitiään hän tahtois muistaa. Saaristossa niin hän kesän kulki veikastellen kanssa saarten neitosten aittain luona, illoin keinumailla, taikka haahkaa väijyi aamuin luotikollaan, purjein laski kauvas lakkapäillä. Äitipuoltansa hän karsasteli, Anni syyttä itki salaa kuistissaan, silloin Martti isä poikaa moitti: "etkö näe, kuinka hän on hennon hellä, miksi sydämmessäs viha voitti?" Risto maahan katsoi, kahden ollen Anni käden laski hänen olalleen: "raskaat ovat mulle nämä rannat, isäs hyvä oli, korjas köyhyydestä, äiti tahtoi... miksi kaunaa kannat?" "En ma vihaa kanna, vaaraa vältin... nyt ma tiedän, ken on äidin haudalle kauniin muurivihreänsä tuonut, tät' en kestä... olkoon rikos, synti... onnen pikarist' en koskaan juonut..." Kuiskas niin ja veti Annin luokseen, taakse painoi pään ja huulet silmihin, ulos lähti, syöksyi veden valtaan, Anni heräsi kuin unen kahmailusta, niinkuin vankka maa ois vierryt altaan. Torniss' seisoi kookas Martti vahti, katsoi tähtitarhain ikuisuuksihin ja hän iloitsi kuin ennen häissä, Riston, vaimon väli suli sointuvaksi, onni, sopu kulki käsikäissä. Risto Annin nosti punapurteen uhitellen nuorta, hurjaa onneaan saariin purjehtien marjaretkiin, huimat halut paloi heidän povessaan vaipuessaan hehkuun, hämyhetkiin. — Isän valvoessa majakassa Risto yöllä hiipi Annin kamariin, vuoroin huume yltyi, pelko vuoroin, milloin meri matki ilomarssejansa, milloin vonkui valittavin kuoroin.

Syksymarkkinoilta palas Martti, vajasta hän oudon melun kuuli: "Risto, perikatoon tiemme kulkee, synkkä syvyys meitä luokseen vetää!" kaameet sanat kantoi rantaan tuuli. Martti hätkähti ja torniin nousi, Risto, Anni katseen maahan loivat, musta luulo kalvoi Martin mieltä, jalat painoi, kun hän alas kulki, kolmeen henkeen vaiti atrioivat. Martti talven kulki kairamoiden, mietti elämänsä kevätpoutaa, kuinka ilo katoo kauneimmillaan, lämmin onni synkkään sekasortoon, sydämmessä yötä vaan ja routaa. Risto hiihti taasen saarikyliin, mustat railot välkkyi meren jäässä, harvemmin hän kiersi hämyhetkiin. Kerran Martti kysyi: "miksi, Anni, öisin tuli tuikkii tuvan päässä?" — "Hyvin itsekin sen tiedät, Martti, sairastaissa otin yöllä tulta, lasta poven alla sulle kannan..." — "Kaksi varjoa oon nähnyt Anni, ethän sentään mitään salaa multa!" — Anni nauroi, Martti peitti harmin, viikon yöt hän väijyi vaimon unta. Kului kuukaus, öiset viimat vinkui tornikomeroissa, hylkeet ulvoi railon luona, myrsky pieksi lunta. Kaikkialla tyhjää pimeyttä, itse avaruuskin hälle ilkkui, ja hän kammos omaa mustaa mieltään, silloin kipenöiden hiljaa hetken yli salmen tikun välke vilkkui. Ylös kimmahti hän paikaltansa, yli salmen kahlas yössä yksin, kuumat kasvot painoi pieneen ruutuun, niin hän kuuli Annin kiljahduksen ja hän näki heidät sylityksin. Pois hän pakeni kuin hourupäinen eikä huutaa voinut kiroustaan. Anni lattialla piiloon ryömi, näyn nähneensä hän äsken luuli, ja hän vaipui niinkuin kuiluun mustaan.

Kevättalven lumi suli jäältä, meri ryömi, pyrki majakalle, mantereelle siinti iljanteet, huurteessa ja jäässä välkkyi jaalat, missä ankkuroivat saarten alle. Kevättä ei Martti kaipaellut, ei hän heleään nyt voinut nauraa ootellessaan tornin pääskyjään, mastonpäissä vapaamatkaajoita eikä kapisevaa kurjen auraa. Kolkko koston aatos mieltä jäyti, sairaat haavat, hirmut satapäiset, pientä lastansa hän vihasi, kun sen sinisilmiin katse sattui, pian tuloss' oli ristiäiset. "Hahhahhaa", hän nauroi kalseasti, "poika pojanpoika yhtä kertaa, rutsasiemen, sorja suku tosiaan, koiran temppu, katunaisen ilve, ei oo maassa missään tämän vertaa! Poika hirteen, vaimo häpypuuhun, minä itse väen pilkkatauluks, porton lapsi puulla päähän lyötäköön niinkuin ennen vanhaan, hyvään aikaan, siin' ois aihe vaikka arkkilauluks! Ei! Sen häpeän ma itse häädän vaikk' ois neuvo itse saatanasta, revin riettaan kohdun, raastan sydämmet, tulkoon loppu, muuten menee järki, — kasta pappi parka... mikset kasta? — Kenen lapsi? kysyy pappi. Riston? Laps on pojan veli! oiva pisto! Lapsen iso-isä äidin mies... kristikuntaan tämä kaunis käärö... helvettihin kaikki... Anni, Risto!" — Martti sylki, kulki kumarassa, venesuojass' seisoi hajasäärin. Risto jalkaan sitoi luistimet, Anni itki, istui potkukelkkaan, lammasturkkiin pienen lapsen kääri. Martti ilkkui kädet taskuissansa: "hehhee, nuoret... kyll' on teillä eljet, viekää terveisiä papille, kyllä Risto jaksaa toisen kerran... kas, me ollaankin nyt vakoveljet! — Lapsi minuun katsoo, katsoo Ristoon niinkuin kahta heinäkuormaa aasi, lopult' ei saa isää ollenkaan! —" Risto juoksi, tarttui rintapieliin, kiroten hän isän jäälle kaasi. Anni väliin juoksi, pyysi, itki: "etkö huomaa, että isä houraa, tule, Risto, luistin jäähän lyö!" Pian kelkka luisti kauvas jäälle, Martti rantaan tyrtyi seiväs kouraan. Martti torniin kulki vaahto suussa. — Räystäät tippui, pirske loven viilsi, pitkin jäätä säteet hyppivät, hylkeenpojat leikki avannoilla, viikset välkkyi, pienet silmät kiilsi. Meri rautarinnoin jäitä särki, rannan railo kasvoi monta jalkaa, Martti itseksensä mutisi: "sis, sis aallot, pienet, vihreet käärmeet, juoskaa, juoskaa, kohta leikki alkaa! Sis, sis... sinertävää reunaa syökää, vetehinen hopeekruunun antaa, kuka ehtii, pääsee kuninkaaks... illan tullen saatte prinsessankin sekä narrin, vauvan saaliin kantaa..." Niin hän kuiskas, vuoroin pystyyn kimpos punertavaa nyrkkiänsä puiden, yhä yltyi iltahämärään, valkeen sytytti hän, putkeen katsoi yli jään ja mustain railonsuiden. Tummat pilvet yli tornin kiiti niinkuin aavemaiset velhovuoret, aallot kalliohon kumahti, hurja tuli syttyi Martin silmiin, kun hän hämärästä huomas nuoret. Vinhaa vauhtia lens jäällä kelkka valon heijastaissa reunaa pitkin, varjot vettä pitkin seurasi, Anni vapisi ja painoi päätään, vonkui jää ja paukkui, lapsi itki. Mustat vallat, hurjat himot riehui, tuulen pasuuna kuin härkä ammui, Martti kumartui ja karjasi, lampun rikki löi hän, peitti kasvot, heti majakassa valo sammui. Läähättäin hän seisoi kuunnellen, kaikki elämänsä kuvat muisti kuin ois käsi niitä siirrellyt. Yöstä kuului kimee hätähuuto, kuului molske, kelkka sulaan suisti. "Hahhahhaa! Nyt kosi surma itse, morsian sai vuoteen täksi yöksi!" Martti nauroi, parta tutisi, ohimoihin tarttui hän ja huusi, tornin aukosta hän yöhön syöksi.

Majakalta lähti venekunta, vaan ei viulut soineet rantamalta eikä ilopaukahdusten heljä kaiku, iso musta kirstu, pieni valkoinen näkyi pohjapuulla purjeen alta. Herran keträ valoi mereen kultaa, idäss' siinti taivaan porttipieli, iloisesti juoksi pursi maata kohden, iloisesti seuras aamun aaltoset, teuhas tuuli, vanha kevytmieli. Meri kätki, minkä meri ryösti, ei se auki luonut syvää hautaa, minne Riston ruumis vaipui kylmään kuiluun, yli pään ei vihreet kuuset kumarra, ei hän suojaa saanut, neljää lautaa. Mustiin puettuina vanhat vaimot, vakaat miehet katsoi purren perään, yli kahden kirstun katse merta harhas, siinä nuoruus, kevät, kaikki, elämä... armas kevät, jok' ei koskaan herää. Taivaan alla kiiti kurjen aura ilopakinoineen pohjaa kohti, vaan ei kohottanut Martti ilmaan päätään, vaiti tylsämieli istui kokassaan, jalka siteissä hän yötään pohti. Eikä kukaan tiennyt kauhun työstä, kamppailuista, yöstä, meren jäistä, nauru-ilmein Martti katsoi vaahtopäitä kuin hän kuunnellut ois sala-ääniä, kuin hän palannut ois äsken häistä.