VUODEN-AJAT JA LAULUNI.

Noin luulin, noin ma aattelin, Noin talven ajall' arvelin: Kun kevät tulla keikahtaa Ja päänsä kukka kohottaa, Kun linnun kieli livertää Ja taivon kansi sinertää, Kun vetten pinta välkähtää Ja lähtehetkin läikähtää, Kun tuuli huokuu lempeä Ja lämpimätä henkeä — Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin, Noin kevähällä arvelin: Kun kesäks' kevät vaihettuu Ja lehdessänsä onpi puu, Kun päivä säteitänsä luo Ja maa se armautta juo, Kun niitty hienohelmassaan Ja kukkivass' on vaipassaan, Kun lintu hoitaa pieniään Ja niille laulaa virsiään — Niin "munkin miel' ehk' auvostuu Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin, Noin kesällä ma arvelin: Kun syksy he'elmät kypsyttää Ja kesää lähtöns' itkettää, Kun päivä tummuu, pimenee Ja myrskyt, tuulet lähenee, Kun lehti puussa kellertyy Ja kukka maassa näivettyy, Kun lintu matkans' alottaa Ja viimislaulun laulahtaa — Niin "munkin miel' ehk' muutahtuu Ja lauleluhun saapi suu."

Niin tuli kevät lempineen Ja vieno, lämmin-henkinen, Niin tuli kesä herttainen Ja maall' ol' vaippa kukkainen, Niin tuli syksy kylmä niin Ja kesä kuoli kyyneliin, Niin lintu nousi siivilleen Ja lähti ilmaretkilleen, Niin muuttui kukka, lakastui Ja puiden oksat paljastui — Näin "vuoden ajat vieri vaan, Mut' suun' ei saanut laulamaan."

Ei suuni saanut laulamaan, Kun kevät minust' ohi vaan Vei riemunsa ja kesäkään Ei mulle suonut lämmintään. Myös syksyn hedelmistä en Mä mitään saanut osaksen'. Ain' yhä hyökylaineitten Vain raivokuohuiss' uiskelen Ja yöhyt ympärillän' on Ja kolkko niin ja toivoton… — — — — — — — — — —