IX

Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.

Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen mielestään.

Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.

Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa, leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten temmellyksen ja naisten karkeloimisen.

Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi. Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.

Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista. Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet. Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.

Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä pääsyylliseksi.

Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.

Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti laudoitetut.

Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.

Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja heittänyt vankilan kellelleen.

Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa, joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja humalasakon.

Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle. Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa papinkirjassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että se joutui vallesmannin korviin.

Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.

Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana edestakaisin.

— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.

— Olen.

— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit pahimpana pukarina joukossa.

Vallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.

— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.

— Tulin eilen iltamyöhäisellä.

— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.

— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas, se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt tapella, niin silloin ei myöskään tapella.

— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?

— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän, että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman. Sellainen on Otto.

— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.

— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti Otto.

— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän tänne kasakoita.

— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.

— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.

Tämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.

— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.

— Mille tilalle?

— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.

— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?

— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.

— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.

— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään arvossa.

— En minä tätä ymmärrä.

— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin. samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman pursua.

— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.

— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä tappelua.

Vallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.

— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä neniä ja sinisiä silmiä!

— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.

— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!

— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.

— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.

— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille kasakoita!

— Miksi en?

— Siksi, että se on mahdotonta.

— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!

— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.

— Vaikka kasakoitakin?

— Vaikka!

— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin leikkiä laskien.

— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.

— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.

Iso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa hommailemaan.

Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.

Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet tulevan mitään tulosta.

Vallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, — myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?

— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, — selitteli Iisu.

— Miten sitten?

— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden korvilla kuin sattumalta.

— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?

— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan, että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.

— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?

— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.

Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut, mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.

— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.

— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.

— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni yrmeästi.

— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi Iisu jotenkin terävästi.

Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista kirkunaa ja metakkaa.

— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.

— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.

— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti Ottoa.

Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä, metakkaa ja kiljuntaa.

— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.

— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.

— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?

— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on lyhytmuistinen.

Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin paikalle.

Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin tukkanuottasilla.

— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.

— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui miesjoukkoon.

Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei ikinä ollut ennen nähnyt.

Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.

— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!

Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.

— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.

Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti, antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.

Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton ympärille.

— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla? — tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!

Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.

— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.

Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.

Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta kömpivää puukkomiestä.

— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! — puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari on?

— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne retkuilemaan, — selitti joku.

Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.

Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen. Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän heti taivaltaa takaisin korpeensa.

Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen sivaltaa.

Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.

Vallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.

— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.

Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli verraton.

Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.

— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan uudelleen.

Huominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.

Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko puuha myttyyn.

Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö, joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.