XII

Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin sisarensa taloon.

Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt väkipakoinkaan.

Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.

Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.

Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu näkemään.

Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin oli nytkin.

Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa, laakean maakiven luona.

Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen päämääräänsä?

Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.

Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai — siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.

Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi, mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!

Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen, joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.

Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään! Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi, ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa kaikki.

Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.

Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.

— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna tervehdittyään.

— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.

— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?

— Parrilasta? Miksi sieltä?

— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.

— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.

Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä, vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus vähän kävellä toikkaroi.

— Onpa käynyt huonoksi!

— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.

Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat olivat tulleet mainituiksi.

Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut häihinkutsun.

— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.

— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, — sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.

— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?

— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, — sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan olkapäiltään valahtavaa liinaansa.

— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!

— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?

— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.

— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna valmistautuessaan lähtemään.

— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!

— Saanko varata littusia sinun osaksesi?

— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.

— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?

— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!

— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.

— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.

— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?

— En uskalla.

— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?

— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.

Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti ympäri.

— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään juhannuslittusia?

— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako, peräytyminen.

Anna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.

— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?

— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!

— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!

Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.

Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin, melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa. Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti, luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan, luuloteltua almua.

Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista! Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan, että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän oli nytkin! Oli aina ollut!

Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä päin.

Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin? Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.

No, niin. Joutavaa kaikki.

Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.