X

Syksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.

Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.

Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!

Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.

Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.

Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien, sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.

Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten alapuolella.

Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen. Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.

Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina, vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista, puhdistelemista ja aittaan kokoamista.

Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään, lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin, lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot, niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo mitattiin.

Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja pilkattiin.

Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.

Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista, tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.

Otto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.

Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli toteutettava.

Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta. Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.

Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.

Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta. Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta ilonpidosta leikkuutansseissa.

Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan. Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan »katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.

Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.

Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt kiistanalaiseksi.

Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.

Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa. He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille, sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.

— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut järjestää.

— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.

Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.

— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.

— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli vainiolle.

Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla, mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.

— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen! pahoittelivat pojat.

— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.

— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!

— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi toinen.

— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.

— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.

— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.

— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi! — huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa tai jättäkää!

— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.

— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!

Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.

Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin sirppien kahinaa.

Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.

Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän pitäisi ryhtyä.

— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.

— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, — sanoi toinen alakuloisena.

— Ei silti pidä lannistua.

— Uskaltaisitko sinäkään?

— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.

Kolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.

Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.

— Otto on vähän myöhästynyt!

— Hän parantaa! Saat nähdä!

Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.

Toinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.

— Luja — liiankin luja.

— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista. — Painakaa, miehet! Ohoi!

Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.

— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen, kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta, Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat, ohoi!

Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään Otolle käyryyttä.

Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja leikkaajien välillä.

— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.

— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian lähelle! Se häiritsee.

Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua, joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä kaikkia vastaan.

— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.

— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!

Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin jännittyneitä.

Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei enää ollut kaukana.

Otto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.

— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.

— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.

Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.

Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.

Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.

— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku hiljaa paikan isännältä.

— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö huomaa, miten sitomarivit vähenevät?

Niin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.

Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.

Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä äänettöminä.

Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.

Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun, mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi — ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.

Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti ilmaan viimeisen siikon.

Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi viimeiselle sitomalle.

— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun Oton siikko lensi ilmaan.

— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.

Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen. Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.

— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.

Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli joka tapauksessa ennenkuulumaton.

Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein vähimmin.

Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.

Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon, joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut Laikan haltuun.

Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.

Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.

Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki välähti hänen päässään outo ajatus.

— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!

Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!