XIII

Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen luonteelleen.

Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.

Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.

Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se tietenkin oli! Se tämän teki!

Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?

Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.

Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua…

Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.

Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin. Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen häntä silmiin.

Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!

Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään, mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.

Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet — oliko omansa?

Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.

Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin päämäärään päässyt kulkija.

Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki! Kaikki oli väärää!

Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?

Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia, vääriä polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin sokkeloihinsa.

Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä! Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.

Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli huomannut sen täydellisen tyhjyyden.

Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!

Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä lehdillä.

Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.

Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön loppu!

Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras. Hän työnsi oven auki.

Vieras olikin. Kujansuun Tanu.

— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille, — sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!

Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.

— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.

— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, — sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.

— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, — sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten kasvojen tähden.

— Näköinen — niin — ehkä!

Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.

„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?

— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni, — myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa, tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.

— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.

— Minkälaisen avun?

— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.

— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli yleisenä sananpartena.

Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.

— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä — niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään. Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on Laikan Otto.

Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.

— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua tämän pitäjän kuninkaaksi —

— Noo — piloillaan —

— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.

— Niin — te —

Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden yläpuolelle.

Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?

— Niin — ennen minä — nyt sinä!

— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?

— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.

— Onko joku uskaltanut loukata teitä?

Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti hymyillä.

— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta — tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.

Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily, että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.

— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?

— On.

— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!

— Hoijalan Esa.

Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.

— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?

— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa rämeisiä polkuja takanaan.

— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan. Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon jättämänsä tytön tila.

— Oletteko itse puhutellut Esaa?

— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin — mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän salaisiin kohtauksiinsa.

Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.

Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.

— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti, ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.

Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.

— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa. Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.

— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.

— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.

— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?

— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua, mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.

— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä…

— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!

— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen yli?

— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.

— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.

— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.

— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden morsiamen nimi?

— Kervilän Anna.

Otto sävähti kuin iskun saanut.

Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten yhteyden.

— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.

— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.

Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen kuin hän tapasi Annan!

— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.

Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet jälleen asemilleen.

— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin. Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.

Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen liikutustaan.

— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis…! — mutisi Otto raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen sisuaan.

— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen saanut korviini kylän pojilta.

— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle paikalleen.

— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea, mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.

— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.

— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu huomauttamaan.

Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen kurkussaan.

— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä selvemmän pohdin.

— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.

Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi, mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi oman asiansa puolesta.

— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.

Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi Tanulle ystävällisesti.

— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä? Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.

— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka vapauttaa hänet tuskista.

— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.