II

Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon. Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.

Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu tuuhea katajapensas.

Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista, joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.

Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten risteyksen viereiselle mäen rinteelle.

Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.

Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.

Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.

Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan enempää kuin pari, kolme sanaa.

Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin paukahdutetuksi aikomansa sanat.

— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!

Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat pedot saaliinsa ympärillä.

Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä suuri.

Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.

Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen innostukseen liittänyt.

Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa teinilaulua.

Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.

Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.

Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain, väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta. Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.

Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.