XIX

Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä nyt oikein on?

Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?

Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä, raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.

Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja, joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi? Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta! Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.

Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi? Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi? Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm. Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa! Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen, avuttoman nahjuksen holhoamistako?

Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta! Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa tehdä Yli-Sarrin kaupan!

Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!

Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon, painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti sekä viekoitteli että vaivasi.

— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan Annalle Parrilan veräjän.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä pidättäen.

— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.

— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?

Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen. Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.

— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos niikseen on.

Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.

Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun Kalle emäntineen.

Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen keskusteluun.

Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton hiljaisuus huoneessa.

— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?

Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti. Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.

Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren nousua poskipäihin.

— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?

Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään, kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot tummenivat.

— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui Oton käteen.

Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.

— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen mainittu perinnönjakokirjoissa.

— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.

Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.

— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän, että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme, — sanoi Iisu.

Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili. Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.

— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin kysymys.

— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.

Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka nyt asetti pöydälle.

— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!

Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.

— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni vitkaan.

— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.

— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! — sanoi Otto.

— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni, siirrellen katsettaan toisesta toiseen.

— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Minä tunnen hänet.

— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan…

— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.

— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin maksettu ja helposti ansaittu.

Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.

— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.

Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.

— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.

— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien piirtämisen?

Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa ajatukset ja olivat tyytyväisiä.

Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat asianomaisten haltuun.

— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.

Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.

Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.

Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen sananvapaus.

Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja sokerirasioineen.

— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?

Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.

Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä, joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen, kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten totipöydissä.

Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut pilkistelivät suupielissä.

— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.

— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!

— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin isäntä?

— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.

— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, — sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.

— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.

— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun henkiin jäämisestäni.

— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.

Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.

— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi Kervilän emäntä.

— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se mieleesi, Anna!

Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa, eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.

Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.

Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan tahtoi panna täytäntöön.

Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.

— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti vainiolla.

Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä. Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.

Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti keskustelun ohjaksiin.

— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.

— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai joista minulle ilmoitetaan.

— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.

— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.

— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru pulpahti ilmoille.

— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä joku ihminen pamputtelisi?

Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän oli oppinut käyttämään aika taitavasti.

— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä, jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.

Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.

Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan. Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan miten mielivät!

Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja seurasi Annaa ulos.

— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.

— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.

— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.

— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima — sitten Kujansuun Tanun aikojen —

— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.

— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat. Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en siihen pysty! — puheli Kervilä.

— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.

— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti vallesmanni toivorikkaasti.

— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten tapellaan!

— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina kaukana.

Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä, ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa, sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.

Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa, jota Elinan puolesta oli noutamassa.

— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja palasi kamariin.

— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?

Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka olikin päättänyt hoitaa kulut itse.

Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia ja muita.

— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli vallesmanni Otolle.

— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla! — sanoi Otto iloisesti hymyillen.

— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan yleisestä käsityksestä.

Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.

— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen, jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.

— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.

— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte! — katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta asialtaan.

Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.

Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.

— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla nyt rauhassa! — sanoi Otto.

Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.

— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun kanssasi kisailen joutohetket.

Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.

Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui hellästi Oton käteen.

Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa heidän ajatuksissaan.

Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi. Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli pöydän kulmaa.

— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti huokaisten.

— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä nyrkkeihinsä kietomaan.

— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.

Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.

— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.

— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi vallesmanni ylimielisesti.

Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman nesteen hörppimistä.

Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.

— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.

— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.

Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä? Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?

— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.

— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan. Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.

Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui otsalle.

— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin ivallisesti kuin osasi.

— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!

— Mitä sitten?

— En tiedä — mutta jotakin muuta täytyy tapahtua.

— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.

— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!

— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan isäntä.

— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.

Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan? Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!

— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille. Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.

— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin joutavanpäiväiseen velmuamiseen.

— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se meille kuulutettiin!

Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään. Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?

— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! — sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.

— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.

— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. — Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.

— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.

— Entä sitten?

— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän — on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä. Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä, niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy jotakin tapahtua.

— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi Jartun jättiläinen vakavasti.

Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.

Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.

Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa. Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.

— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.

— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!

— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi vallesmanni yhä ilveilevämmin.

— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä, teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan. Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin, mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin — milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa — milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.

— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee. Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».

— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan isäntä henkeään pidättäen.

Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä — ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki. Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän metkun.

— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.

Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle. Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä näreikköön.

— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen. Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden, että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä alemmuudessanne?

Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.

— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.

— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.

Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän piippuaan.

Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima, joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut! Kaikkea vielä!

— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa? Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.

Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.

— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki. Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi Kervilä.

— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.

— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.

— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle, mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.

Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä autereisen ilman tyyneyteen.

Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei kukaan tiedä.

Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä, jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.

Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään. Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua, syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä. Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.

Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.

Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat itselleen uuden kiistakentän.