XV

Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.

Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten selviämisestä.

Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty asianmukaisesti valmistautua.

Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen hevosen vaikeasti ohjattavaksi.

Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta kujalle.

Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin juhlasoittoa hänen onnelleen.

Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta, kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui emännän seurassa.

Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti, että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten hänet koppasi ajopeliinsä.

Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.

— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.

— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.

Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.

Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät ohjakset saivat sen talttumaan.

— Älä pelkää, Anna!

— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.

— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut paljon poissa.

Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten äänien kuuluvilta.

Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa kanssa, että hevonen aivan unohtui.

Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.

Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista. Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi, kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.

— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.

Kaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin

— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin puolestaan jotakin.

Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.

Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.

Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti. Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää? Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi, ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.

Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.

— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus häirääntymään.

Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.

Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.

— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.

Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat rovastin kamariin.

Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä tarjosi ohjakset Oton käteen.

— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte. Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.

— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.

— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.

— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.

— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.

— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.

Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. — Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.

Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.

Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!

— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.

— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.

— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.

— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.

— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.

— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.

— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein kosin sinua helkaristeyksen kivellä.

— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun rinnallasi!

— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä, jotka ovat vähintään yhtä osattomia.

Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja katsoi Annaa silmät selkosellaan.

— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!

— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.

Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken. Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!

Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin häikäisi heidän silmiään?