XVI

Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».

Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset nujakatkin unohdettiin.

Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.

Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.

— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.

— Kuka sen takaa?

— Laikan Otto on kieltänyt.

— Soo! No, minkätähden?

— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?

— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?

— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!

Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua ja lähti tallustamaan kääsien luota.

Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.

— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.

— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti

Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.

Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.

— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken kuluttua.

— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi jahtivouti maireasti huomauttaa.

Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli rauhoitettu.

Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen ja jalkaisin.

Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.

Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä myöten ja uunin ympäri.

Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.

Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat, suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen, pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen juomasarvena.]

Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.

Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä täyttämään.

Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat valloillaan.

Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille. Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.

Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.

Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa, morsianta koristellen.

Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty. Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka, tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen, että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.

Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö. Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin, mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata! Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.

Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä lanteilleen.

— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa vihollisen tulla!

Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien seurassa.

Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi, paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.

Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen arvoasemaan.

Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.

Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja sen jälkeen toiset kolme.

Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa näyttänyt olevankaan.

Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.

— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa, että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.

— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? — uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.

— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni mukaan!

Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.

— Missä on telttasilkki — kenellä se on?

— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.

— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.

— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.

— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut valmistautua kulkueeseen.

Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa miespolvien vanhaa häämarssia.

Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia piipuistaan.

Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.

Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen, sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.

Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.

Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina kohottamaan sen morsiusparin yli.

Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia. Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen. Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!

Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että vihittävät jäivät teltan alle.

Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä, vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.

Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot alkoivat.

Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi heti.

Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona, sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.

Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista ja kaksi muuta ateria-aikaa.

Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon. Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.

Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin osanottajissa.

Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä, joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.

Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka olikin omissa häissään tanssinut.

Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.

Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.

— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku äijämiehistä.

— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!

Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.

— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! — sanoi Anna, nauraen toisten mukana.

— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.

Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku, Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä. Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon oluesta, jota Mariana jäähdytteli.

Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.

Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta, ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.

Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä nahkaisessakin.

Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.

Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan, vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin läpi.

Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille. Ainahan pikku virheitä voi sattua.

Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.

Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana, älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset» raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin läpi.

Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään, sinkoutui äijämiesten puolelle.

Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle, irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään voitetun saaliin ympärille.

Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä taistelun morsiamelle, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.

Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet leveihin kämmeniinsä.

Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.

Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka temmellyksen ajaksi oli tauonnut.

Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston ja pannukakun viipaleita.

Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa. Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.

Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli onnen raha, joka annettiin siemeneksi.

Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.

Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.

Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään, tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.

Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa kiilloittaneet.

Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.

Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät voivat seurata.

Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa suojiin.

Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.