V

Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin, ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta, tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava liekki oli Kervilän Anna.

Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!

Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse, suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä. Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö, joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.

Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka savumerkin houkuttelemana.

Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion, jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen yksinäisyyteen.

Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? — kysyi Eeva.

— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.

— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?

— Otetaan!

Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin mättäille istuinpenkeiksi.

— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.

— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?

— Kuinka niin?

— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?

Annan silmät pyöristyivät.

— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?

Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset kasvoivat yhä vallattomammiksi.

— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.

Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa silmistä.

Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului miehen ääni.

— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa astuessaan tyttöjen majaan.

— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.

— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja sitten kuulin.

Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat piilonsa paljastaneet.

— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.

— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.

— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta löysinkin.

Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti paikallaan.

— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi Anna.

— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on merkki tuumistani.

Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.

Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.

Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat kahisivat.

— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.

— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.

Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana. Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.

— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! — jutteli Anna touhuisasti.

— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.

— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.

— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.

— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna selittämään.

Esa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.

— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.

Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta, tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään mitään.

Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.

Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti lähtöä.

— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan ääni männiköstä.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit mielikuvatkin.

— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia! Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten! Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me Eevan kanssa viemme muut tavarat.

Näin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.

Kylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja Iisun.

Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! — pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?

— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.

— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!

Näin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.

Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon taivaallista.

Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa kädessä.

Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.

— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.

— Jo! — läähätti Ville.

— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?

— Niin!

— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi kuivaamaan!

— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?

— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin suoporras.

Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen sivua Kervilän saunaa kohti.

Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän ujostutti reiluintakin luonnetta.

Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.

Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli »ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja karjatarhan välille korkea lauta-aita.

Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan. Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.

Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.

Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.

Anna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.

— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.

Otto nauroi vallattomasti.

— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin vain kanniskella tätä koppaa.

— Mitä siinä on?

— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.

Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.

— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.

— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.

Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.

— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?

— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.

Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.

— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, — naureskeli Anna.

Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.

Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua, jota luhdin solassa hommailtiin.

Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin, että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään. Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan. Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen tietää!

Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut. Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.

Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.

— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.

Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus! Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!

— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.

Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti toteamaan, että aukko oli tukittu.

— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.

— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan oviaukkoa.

Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni, vähäpätöinen loksahdus kuului.

— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty. Tuoksahdukset sen ilmaisevat.

Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.

— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?

Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä huulilla.

— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!

Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen pamppailevaa sydäntään.

— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?

— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa hajoitan koko katon —

— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.

— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.

— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?

— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.

— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi, saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?

— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.

Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan pysymään rauhallisena.

Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.

— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?

— Saa kun työntää salvan lukon sisään!

— Sitä ajattelinkin!

— Mitä?

— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!

Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.

— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras minulle!

Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt, nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.

— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten teroitan tuon orren.

— Eikö se ole liian pitkä?

— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota toinenkin varras!

— Ei ole toista.

— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.

Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.

— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!

Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla, että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.

Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi, että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa paikoilleen.

Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.

— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?

— Ei ole.

— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!

Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä kuitenkaan saaneet irti.

Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa, käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään palkkia paikoillaan.

— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.

— Minne me sitten menemme?

— Ulos avaraan maailmaan.

— Niin — mutta —

— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?

— Niin.

— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.

— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.

Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.

Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti, sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.

Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.

— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan ikkunoissa vartijoita.

Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.

— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.

Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen valmistuksien tulos.

Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin paikoilleen.

Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa Esaa — tämän kerran.

Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen sopimuksen.

— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei voitu jäädä hetkeksikään.

— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna

Samassa tuli Eeva heitä vastaan.

— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.

Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä »pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.

Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan, matkalla Kervilään.

Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.

Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.

Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.

— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa, onko vettä saappaassa.

— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.

— Ei minun saappaani vuoda.

— Mikä sitten vuotaa?

— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.

— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.

— Siitä!

Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti rupatellen.

Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!

Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.

Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi silmiin.

— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.

— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.