I

Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille, tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.

Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä, mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.

Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai pohjalaisten riitaisten seutujen.

Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin, kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet, sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä näihin perinnäistapoihin.

* * * * *

Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.

Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät, oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan suojelemisesta susilta ja karhuilta.

Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.

Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin, perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.

Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta, joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo »ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.

Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari, Laikan Otto.

Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään. Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen voimilleen ja notkeudelleen.

Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan, lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin jättiläisinä.

Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen tyttärensä Aliinan kanssa.

Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.

Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon, jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.

Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.

Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin, ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.

Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.

Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu, tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.

Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen »nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.