IV

Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.

Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia ja muuta polttoainetta.

Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan, jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin katajapensas.

Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt olleet heti ensi askelella tavattavissa.

Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa. Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.

Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille, ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.

Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja, jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.

Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko, että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen lahjoittamaan.

Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys, vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman ilonpidon kutoman kuoren alle.

Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat, että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.

Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.

Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään, ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan, niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys pyörtivät kaiken epäröimisen.

Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.

Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli, puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä uhkaavan sateen kynsiin.

Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.

— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.

— Entä sitten?

— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?

— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä se meitä liikuttaa?

— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta, ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.

Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen seurauksista.

— Mitä on sitten tehtävä?

— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään, mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.

Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia juhlatavaroita.

— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään! Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!

Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta että Kervilän isännän vihjausta Esasta.

Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan, niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!

— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.

— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.

No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on valmista.

— Entä Esa?

Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!

Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.

— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään meidän piiloomme.

— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!

— Ei, ei! Se meni viistoon!

Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä matkalla.

— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa. Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko, ettei tepsi?

Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.

Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä, Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.

Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan. Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta pujahtamaan penkin alle.

Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan, letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen, nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla ilmoilla.

— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.

Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.

— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.

Laikan Otto hymyili leikillisesti.

— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?

Ruskolan mies muuttui vakavaksi.

— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.

Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut ihailemassa.

— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! — huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.

Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä voinut mihinkään vedota.

Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.

Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä juhannuskeitot että nisulittuset.

Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan, ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.