XVIII

Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan ruisvainiolle.

Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia. Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille, kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän sisäisimmästä olemuksestaan.

Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin molemmat ajattelivat.

— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.

— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.

— Niin kyllä — omalla pellollasi.

Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista. Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen kanssa.

— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan välinpitämättömästi.

— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat sen hinnan, minkä ovat määränneet.

— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.

— Pienenläntähän tuo on!

— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.

— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos omistaja muuttuu?

— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta illalla.

— Miten — illalla?

— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. — Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun tipahtikin!

— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!

— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua. Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille illalla, leikkuun loputtua.

— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.

Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä pureskellut.

— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi. Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat. Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.

— Tänä iltana?

Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin vaillinaisesti.

— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.

— Onko tämä myös Annan tahto?

— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin mieltynyt Yli-Sarriin.

— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu keskeytti hänet ketterästi:

— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.

Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta Iisun mukana.

— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! — ärähti Otto naurun lomitse.

— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, — sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.

— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää, kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä hänen asioihinsa.

— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan isännänkin olla mukana!

Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti. Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään. Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu? Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja talonkauppoja päätetään.

Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty! Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin — ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen! Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun äänessä sellainen ratkaiseva sävy?

Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.

Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.

Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi. Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella, tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään edelleen.

Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta — jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin.

Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.

Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.

Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan ympärilleen.

Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen. Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.

Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?

Kuka ilmaantui pirtin kuistille?

— Anna. Täälläkö sinä —?

Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.

Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi tunteneet toisiaan.

Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.

Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko ilkeä tilanne laukesi.

Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.

— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.

— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.

— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin — myttyyn, myttyyn — kaikki!

Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen päästään.

— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! — puheli Otto nauraen.

— Ai, niin! Ja hameet!

Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin, rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.

— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan, koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki ensimmäisenä tervehtimään isäntää.

— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi? — yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.

Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut Oton taloon ennen aikojaan.

Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet. Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.

— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.

— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle. Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle antamaansa lupausta?

— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?

Anna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.

— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.

— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos heti poistuisin täältä?

Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin.

Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas! Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä portaita kohti.

Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.

— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.

Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän punertamia pihlajamarjaterttuja.

— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.

Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen yli otti Otto lakin päästään.

— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja kunnioittavasti.

Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään voimakkaammaksi.

Pitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.

Otto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.

— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,

— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen. Se on muorivainajan peruja minulle.

Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa, se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.

Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.

Porstuasta kuului siivoojien kolinaa.

— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä myöten on valmista!

Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas Anna veti Ottoa kädestä.

— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.

— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä mitään.

— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?

— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä minäkin.

— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä Ottoa.

— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?

— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat. Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään. Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!

Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.

— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan piirissä.

Luhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.

— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?

Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit — Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken juuri Kervilästä.

Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm! Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.

— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.

— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan, kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat. Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin hämärästä yksinäisyydestä.

Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä, tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.

— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.

— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden. Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan. Poikkea hakemaan minua!

Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin tehtäviinsä.

Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.

Kuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!