XVII

Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut, että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin. Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.

Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.

Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta. Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa». Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.

Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt pehmikkeiksi.

Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa kuhisi täynnä tappelevia miehiä.

— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi Otto.

— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.

— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.

— Onko veijari sitten tuolla?

— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin muurahaispesä.

— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.

Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.

— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi äskeinen poliisi.

— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti Otto.

Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.

Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta, eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.

— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku poliiseista.

— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.

— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi Otto rauhallisesti.

— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.

— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan takaisin, — sanoi Otto.

— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.

— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä miesjoukkoa.

Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin mieskasan pahimmassa rykelmässä.

— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. — Ilves olisi etana hänen rinnallaan!

Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.

Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.

— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! — sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.

— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!

— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa kohti.

— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä komerossa.

— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.

— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,

— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.

Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään. Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta tunkeutua miesjoukon keskitse.

Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.

Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui pienestä ovesta komeroon.

Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.

— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.

Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä. Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset, välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.

Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.

Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.

Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.

— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.

Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä, jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!

Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.

— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! — sähisi kapakoitsija Otolle.

Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista! Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa. Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!

Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.

Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut, kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet sisään.

Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä. Permannolle tippui verta.

Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.

Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata vauhtia sairaalaan.

-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia. Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.

Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä Anna mukanaan.

Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.

Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin kaupunkiin.

Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa kuin toinenkaan.

Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa, että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa, mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.

Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.

— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja heikon punan noustessa kalpeille poskille.

— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!

— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. — Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne — silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan sanattomasti onnestamme!

Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.

— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni ääressä?

— Ei lasketa! Ei muistella!

— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle kätesi! Kas noin!

— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.

Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun. Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille purkautumaan.

Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen miehiselle mielelleen.

Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen onnensa.