XIV

Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä. Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi. Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset! Tolkkua niistä ei saanut!

Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa. Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.

Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.

Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin? Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen olisi ollut.

Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri livahteli lasin ohi silloin tällöin.

Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.

Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.

— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan Eevan iloinen ääni oven suusta.

Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.

— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä tulisi.

Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.

— Minä arvaan ketä pelkäsit.

— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.

— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin, että ovi oli raollaan.

— Noo?

— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin toissa päivänä.

— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy kai kerran sekin tehdä.

Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka, vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan häntä tahtonsa alle.

— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —

— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta, kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.

— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!

Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat avaimen sisäpuolelle.

Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun kertomus Laikan Otolle.

Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut ja vihjaisut.

Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.

— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.

Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui vapauttavaan itkuun.

Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin tällöin masentuneessa mielessä.

Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu. Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan? Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin veltto ja toimeton?

Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.

Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!

Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.

Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!

Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä. Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!

Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.

— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt puhelu.

Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna käänsi päänsä poispäin.

— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!

— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta myöhemmin. Sinua minä etsin.

Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili, vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.

Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.

— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin pikkulapselle.

Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja käänsi päänsä toisaalle.

— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä tervehdyksestä.

— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.

Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.

— Et kai ihastellut noita, koska itkit?

— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.

— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?

— Mitäpä sinä niistä huolehdit?

— Ne vaivaavat minua!

Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.

— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on vierastuvassa — tee hyvin!

Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.

Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja pää painui vähän sivulle.

— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?

— Äsken juuri Eeva kertoi.

— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?

— Onko se siis totta?

— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin, sillä hänen täytyy naida Aliina.

Anna hypähti ihastuneena seisomaan.

— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?

— Minä.

— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.

— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?

Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.

— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.

— Onni, että vielä muistit minua.

Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja vaipui istumaan.

Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se tuotti ja vihlovaa mieltä.

Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.

— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää ukkosen sadetta?

Annaa rupesi naurattamaan.

— Minä koetan olla itkemättä.

— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään. Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.

— Sano sinä vaan!

— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi ajaa silmät ummessa.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.

— En koske niihin.

— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.

— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —

— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?

Otto hypähti ovelle.

— Siellä on Ville! Haluatko?

— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan seisomaan.

— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.

Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.

— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain pääasia.

— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.

— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.

— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!

— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! — sanoi Ville mennessään.

— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.

— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.

Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana ja solakkana ovipielessä.

— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli kokonaan tuhota minut.

— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.

Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut? Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat alkoivat humista.

Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua. Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan, joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen, eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!

— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!

Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.

— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa, — sanoi Otto.

Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut. He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.

— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on heti lähdettävä Hoijalaan.

— Tulethan pian takaisin?

— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle. Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.

— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua vastustaa.

Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.

Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli, miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?

Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton edessään.

— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella? Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?

Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.

— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Muistatko sen?

Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti, miten pääsisi pujahtamaan ovelle.

— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista, joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.

Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet. Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.

— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi kysymyksessä!

— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.

— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän Annan kanssa.

— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?

— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.

Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.

— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta…?

— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.

— Miten sovitan?

— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan kuulutuksille — ja sitten vihille.

Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.

— Voisi ehkä tuumia…

— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.

Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.

— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!

Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen, joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti uunin päälle.

— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.

Katajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki

Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.

— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?

— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.

Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea avaamaan.

Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton rinnalla.

Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle Aliinalle.

Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä sanaakaan sanomatta.

Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi, ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.

Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei sitä ollut ennen tullut älytyksi!

Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä! Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.