XI

Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.

Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!

Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.

Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma oli heiltä ryöstetty.

Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.

Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.

Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen, ammoisina esi-isien aikoina.

Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.

Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä, joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan. Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.

Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin. Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.

Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta pirttiä tarvittiin yösijoja varten.

Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.

Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.

Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana kuorman perässä.

Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä viinaa vai tervaa kuormissaan.

— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.

Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin verroin lukuisampina.

— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.

— En voi. Passi on Kokkolaan.

— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!

— Enkä sano!

— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta reen nokalta!

Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten ottamista ei pantu täytäntöön.

— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.

— Ei kukaan myy.

— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!

Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät maantielle.

Hetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.

Taas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.

— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä olivat viinamiesten patukat paljastuneet.

Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.

Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja lennellessä lumihankeen.

Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava, sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi hänet uudelleen.

Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman pehmityksen alaisiksi.

Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista. Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.

— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.

— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen herättämään neljän tunnin kuluttua.

Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.

Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista päässyt torkahtamaan.

Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.

— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen tässä.

— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!

Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät lähtemään.

Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.

Suureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.

Tanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui uunipankolla.

— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.

— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.

— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli omat seipäät liivin povessa.

— Mitä ne sitten tekivät?

— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?

— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.

— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun ruvettiin räävittömiksi.

Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu semmoisesta häpeästä.

— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.

— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi talvena olisi ollut myöhäistä.

— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän hiljemmin,— naureskeli Otto.

— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.

Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa, tehtävä omiin rantakaupunkeihin.