9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.

Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.

He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.

Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo tukka nutturalla.

Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat jo nousemaisillaan silmiin.

Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta: »Opettajien huone.»

Silloin Pirkko pysähtyi.

»Äiti, minä on uskalla tulla.»

Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»

He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus, nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen. Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.

»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti, ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin ankaralta.

Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se mahdollisesti ollut sopivaa.

Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.

Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.

»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia koulukielessä esiintyviä sanoja.

Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi neitiä, jotka keskustelivat keskenään.

Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti. Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli aivan hiljaista.

»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa johtajattaren kysyvän.

Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.

Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot näyttivät suorastaan irvistävän.

Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.

»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat toiselle luokalle?»

Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään. Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:

»Kyllä minä luulen.»

»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa. Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä, järjestämme muun.»

»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä ensimäiseen tutkintoon.

* * * * *

Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.

Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se ollut niin vaarallista.

Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein — mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»

»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja niin se lasku jäi laskematta.

Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se »Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim. oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen tunnillaan.

»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»

Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista kasvia.

»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona sellaista akkunalla kasvattane?»

»Verenpisara!»

»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»

»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.

Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.

Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti tunsi.

Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.