10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.

Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.

»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä usko, miten kiirettä meillä on ollut.»

»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.

»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei edes Leenalla, saa olla asiaa.»

»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa »murjusta» ja sinä »salista».

Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»

»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja hauskassa huoneessa.»

»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan pisteliäästi.

Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime keväänä saksankirjoituksessa.»

Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:

»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»

»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.

Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.

»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua koriin.

»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko, miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän vinossa.»

»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.

Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun lyöden häntä kaikin voimin.

»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»

Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.

Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen, otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran näköisenä.

»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. — Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla kotiin Karriin.»

»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.

Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta. Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja voimistelemaan.

»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.

»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»

»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen nyyhkyttäen.

»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi. Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte ehdottomasti rangaistuksen.»

— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja muutamia tauluja seinillä.

»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»

Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi saattoi huomata.

Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto ja se oli jotakin, se!

Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:

»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans' olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään puolen.»

»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.

»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta. »Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»

»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi sieltä penkin.

»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!» huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.

Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu. Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»

»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän! Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»

»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan. Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte sitten myös syödä.»

»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin. Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»

Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se käsitettiin ja Kaisa jatkoi:

»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»

Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa, joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?

Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen täytyi jättää kaupunkiin.

Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle. He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta »lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.