11. KOULUSSA.

Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.

Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet, toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan kanssa.

Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.

Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.

»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»

Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.

»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»

Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!

Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.

Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti. Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi päästä pois, pois, pois!

Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.

Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.

»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.

Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki, itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.

Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää. Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.

Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.

Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:

»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»

»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.

Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.

Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.

Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta. Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten? Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän jälkeen!

Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —

Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se oli hyvä.

Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista, kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo hellan laidalla selviämässä.

Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.

»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä Pirkon vuoteen viereen.

Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon juhlallisen kahvintarjoilun.

»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos minä juon tässä seurana?»

Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.

Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:

»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt. Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»

Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.

»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa selittelemään.»

Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten huolellisesti kasvonsa.

Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut. Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut, että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.

»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa. Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»

»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.

»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut niin kaunista puserokangasta.»

Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi Leenan olevan oikeassa.

Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän punaiset.

»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.

Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta, ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:

»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»

Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.

* * * * *

Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä, hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:

»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän näyttikään!»

Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään häntä.»

»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka veli on niin paljon suurempi».

Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!

Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut. He keskustelivat keskenään:

»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»

Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa niin.»

»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan. Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»

* * * * *

Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.

Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.

Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.

Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa sanottavaa.

»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.

Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.

»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»

»Ylimielinen», täydensi Briitta.

»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»

Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti. Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat. Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.

»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli, ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin, niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja minä olen ollut oikein pahoillani.»

— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut itkeä sen asian tähden.

* * * * *

Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun Leena hänelle kuiskasi:

»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»

— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.

»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää: Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»

* * * * *

Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut hänen ikäisensä.

Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.

Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin puolin.

Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin. Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:

Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin, pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla. Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.

Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.» Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi, että hänen on ilmoitettava rehtorille.

Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä, kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.

Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.

Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin jälki-istuntoa.

— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille, miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se oli yleinen mielipide.

Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta. Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.

Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja vakavan.

»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta! Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi, yksinomaan siksi, että ette ole peljänneet häntä. Nyt, poikani, asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi, minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme, opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä pelkäämme, — vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Toivon, että olet ymmärtänyt minua.»

Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän täytyi myöntää isän olevan oikeassa.

Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan keskinäisestä suhteesta.

Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.

Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen jotakin takana istuvalle toverilleen.

»Vaara ei saa jutella», huomautti neiti Ahonen.

Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi puheluaan.

»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin Vaaralta.

Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.

»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.

Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä: Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:

»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»

Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian sähkökello. Tunti oli lopussa.

Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.

»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.

Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. — Ahonen.»

»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan priimus.

Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.

»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.

Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen», sanoi hän lopuksi.

Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi kävellä ovea kohti.

»Seis! Mihin matka?»

»Kotiin.»

»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös lattialta — —»

Vaara totteli koneellisesti.

»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»

Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta, toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.

Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen. Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä jyrisevää puhetta:

»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei, totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se mielestäni vain pahentaa asiaa.»

»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.

»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»

Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän astui Villen eteen.

»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.

»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»

»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta. »Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»