15. ENNEN JOULUA.

Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa, Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin vaatimattomasti selitti.

Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle sanonut:

»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää sellaisia veistotöitä enää.»

»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän pisteliäästi.

»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle oikein säädylliset joululahjat.»

»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»

»Se on toistaiseksi salaisuus.»

* * * * *

Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin paksuja villasukkia.

»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan», selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»

»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna», vakuutti Pirkko.

Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden, minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian lapsellinen.

Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla viikon päivät yksin kaupungissa.

Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä. Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»

Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.

»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä. »Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää. Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan yhdessä.»

»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo oli poissa.

»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein, että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme hänen viihtymään hieman kotosallakin.»

Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin. Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole tänään vähääkään intressantti.»

»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»

»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut. — Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on melkein aukko sivistyksessä.»

»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»

»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit minut eläviin kuviin tänä iltana.»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai vielä alkuun.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi kahta lippua.

»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.

Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta pilkistivät, olivat vielä tutummat.

»Paavo!»

Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan sanatonna.

»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa heti».

Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.

Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita, käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja, mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa. Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.

Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli hänelle ystävällisesti päätään.

»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.

»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.

»Minä tarkoitan Paavoa.»

»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.

Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»

Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma, painosti häntä. — — —

»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa pois. »Minä tulen mukaan.»

Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.

»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti, mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.

Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.

Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:

»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»

Paavo rykäsi.

»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»

»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan, kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa. Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on kovin vähän varoja.»

»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa» — Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo 60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».

»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle. Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»

»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän epävarmasti.

»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»

* * * * *

Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten kaupunkiasuntoon:

»Rakkaat lapseni!

Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän odottavan pikaista vastausta.

Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä aivan omin päin!

Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin, kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.

Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä, omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero. Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä, sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan hyvä todistus, silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.

Se, että Paavo on juuri elävien kuvien kassassa, näyttää sinusta, Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö, että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.

Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat koululaisille ja lapsille terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona, urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille sensijaan kyllä.

En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.

Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!

Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan koululaisia kotiin.

Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.

Isä.»

»Ei ensinkään kuiva kirje», tuumi Paavo miettiväisenä.

»Äiti ja Saara tulevat!» riemuitsi Pirkko.

Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti, vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta neuvoa pyytää», mietti hän.