17. JOULUKSI KOTIIN.

Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.

Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä, ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.

Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun iloiseen oppilasjoukkoon.

Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.

Juna lähti kello 12 ja äiti oli asemalla saattamassa.

Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.

Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen keski-ikäinen rouva.

Pirkko ei malttanut olla siskolleen kuiskaamatta: »Rouva Hymyilevä.»

Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.

Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui, että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.

Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon esimerkkiä.

»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.

Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin olivat lukevinaan — ahkerasti.

Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.

Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.

Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.

»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.

»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.

Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.

»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi »Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.

Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman karamellin, jotka pisti taskuunsa.

Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään. Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.

Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan ystävällistä tarjousta.

»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva, pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.

Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.

»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi kuitenkaan tahtonut häiritä…»

Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan matkaansa.

»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.

»Niin minuakin.»

»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin niin äärettömän tyhmä.»

»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni. »Missä Paavo on?»

»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä, isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»

»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.

Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.

»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.

»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille», pyysi Pirkko.

»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut toisten luo.

»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»

Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.

Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.

Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.

Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.

Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat saivat kohta istuutua syömään.

Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään, lampaita.