16. PIRKON KYYNELEET.

Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta, loppukyynelten historia on seuraava:

Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin, saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.

Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!

Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla. Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.

Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta, jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!

Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti ja itki…

Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.

»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.

Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui ja Pirkko astui sisään.

Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut olla hymyilemättä.

Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty, olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat kaulaan asti.

Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota maan alle, niin onneton hän oli.

Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se tietysti vain lisäsi yleistä iloa.

»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen. »Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»

Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin olivat niin siniset.)

»No, mene nyt!» toisti opettaja.

Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.

Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa, olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.

»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi opettaja.

»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.

Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara olivat tulleet.