6. SATU TONTUISTA.

»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä juomassa.

Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.

Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»

»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.

Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:

»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä, kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan naurako, se on totta.

Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului seuraavasti:

»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo, niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne Anna ja Sanna.»

He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne. Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet? Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?

Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori, jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»

Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat rivit:

»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset. Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»

Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.

»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.

»Mitä sinä sanot?»

»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»

Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.

»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»

»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»

»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan», sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»

»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman apua piirtänyt.»

»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»

Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen, olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön, että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo. Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.

Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.

Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja hengitti syvään.

Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö valveilla?»

Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei pelottanut.

Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa kuului ääni uuninsolasta.

Vaivalla hän sai äänen kurkustaan: »Anna valvoo.»

Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.

Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat tonttuja!

Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa hänen ojennettuun käteensä.

»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»

Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös leikillisen näköinen.

Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:

»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»

Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»

Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.

»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».

»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. — Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä, Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»

»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin tällöin silmiään.

Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper, Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.

»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut sanaa suustaan.

Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä. Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin niiata.

Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.

»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon hiiriä.»

»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.

Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä, koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.

Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen, kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.

»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.

»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»

»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.

Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka aivan henkeään pidättäen kuunteli.

»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.

He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä, kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö lapsia!»

* * * * *

Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen. Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:

»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan tonttujen palveluksessa.»

»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit, tapahtui silloin kun te olitte lapsia».

»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.

»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.

»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut olla kuussa», sanoi äiti nauraen.

Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:

»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»

»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti kuvaelmaa varten.»

»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.

Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:

»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»

Paavo läksi ja palasi pian.

»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?» kysyi hän pitäen käsiään selän takana.

»Oikean tietysti.»

»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle postikortin.

Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:

»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin koulu alkaa.»

»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.

»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki Kaisa kortista.

Vai »ehkä», sanoi Paavo. »Ne isot sisaret ovat sellaisia ilkimyksiä.»

»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle. He ovat molemmat tervetulleita.»