8. KOULUVALMISTUKSIA.

f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä, että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain sen valoisan puolen.

»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin, »tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen melkein parsisin sukkia.»

Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin vaivalloista työtä.

»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla, ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».

»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille ylempiluokkalaisille…»

»Neljäsluokkalaisille, tarkoitat», pisti Pirkko väliin.

»… annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100 uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän, sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin, en saanut kuin 78.»

»Vai niin», hymähti Kaisa.

»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa keväällä ehdot.»

Kaisa tuumi: »Siis yhdet ehdot tiedossa, vai miten?»

»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»

»Ei, kasvejani en lainaa!»

»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»

»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös rohkeasti kärsittävä seuraukset.»

Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:

»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme nuo puuttuvat 22 kasvia.»

»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada sellaisiakin ihmeitä aikaan.»

»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi olevan vielä kosteita.»

»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»

* * * * *

»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin ahdasmielinen.»

»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee, niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella, ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia, joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»

Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.

»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.

»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»

Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu. Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä siitä, että se oli koko paljon.

Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä, ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta. Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai ruskeita haapasieniä.

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia. Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti, sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta, Paavo?»

Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli sangen hyvä.

* * * * *

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä, joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää. Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa, erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko. Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti Pirkko puolestaan olla mahtava.

»Näethän, että luen.»

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen, oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut, sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä, ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli — kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten ilmoitti Paavolle.

Samassa tuli isä sisään.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä. Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Silloin lapset säikähtivät.

»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.

Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:

»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta. Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

»Rakas veljeni!

Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää, sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja seuran puutetta…»

Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:

»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa. Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän. Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä lautoja — — —»

»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»

Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»

»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.

»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»

»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»

Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi hiljaa:

»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»

Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt aikoi »opettajasisko» heidät jättää!

»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.

Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:

Äiti sanoi huoaten:

»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian nuori oppikouluun.»

»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»

»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen jonkun tottumattomankin kanssa.»

»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa», huomautti isä.

»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»

Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja Mirri.