7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.

Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.

Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen koulun alkua.

Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.

Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt, kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta lisäksi.

Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi, vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy lampaita katsomassa.

»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani ovat», tuumi hän vain.

Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut, kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan alimaisena erään kirjan välissä.

Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää Iivari-rengin.

Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta tulevat.»

Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.

Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.

Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.

Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata. He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.

Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.

Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara seisoivat ympärillä.

»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»

»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.

»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»

Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu kuului, että se oli ihana.

Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata, että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka oli lahja Kaisalle.

Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.

»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin maalla, valkeista puhumattakaan.»

Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin varovainen.»

Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.

Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.

Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan ansio.

Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä. He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä tutkimaan seutua.

Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran odottava ilme häntä harmitti.

Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»

Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä rantakalliolla jutellen innokkaasti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä olevien päivien varalle.

Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. — Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.

»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti Paavo.

»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko alistuvaisesti.

»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»

»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin hyvin hauska lauantai.»

»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.

»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.

»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti asemaa», sanoi Pekka.

»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:

»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»

Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»

Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka retkellä jotain odottamatonta tapahtua.

Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja asui 6 kilometrin päässä.

Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin vähän matkaa.

Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla Saimasta erottua kysyi Kaisa:

»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista kilometriä.»

»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»

»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»

Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:

»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se käy. Mennään vain sitä tietä.»

He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita edessä.

»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä, kyllä minä seuraan.»

Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja pudottautui sitten kevyesti maahan.

Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.

»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni aivan huimaa.»

Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»

Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:

»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»

Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan aitaa.

»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä teemme?»

»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»

»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät olleet kaukana.

»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan viertä, siksi kunnes tulemme portille.»

»Kuinka pitkä matka sinne on?»

»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi. Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita, joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi Kaisa rohkaisevasti.

Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen alkuviikon muodostamia.

Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi. Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan ystävänsä luo.

Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi liikkua.

Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.

Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä iloittiin.

Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta, koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis, niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen siitä huomauttamatta:

»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko, äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»

Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»

Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista, niin tuttua», ajatteli hän.

Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen puoleen synteineen.

Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.

Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?

Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.

»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me sieniä ajamme.»

Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea, mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.

Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.

Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja niin lähdettiin.

Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten. Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:

»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»

Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.

»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.

Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.

Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.

Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian autetuksi.

Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin »Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».

Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.