3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse. Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara penkkiensä ääreen.

Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.

»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.

Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset kättensä työtä.

Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.

Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus, uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla vihainen, ainakaan nyt.

Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti vähän levottomalta.

Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää paikkaa. Saara yritti selittämään:

»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»

Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän, etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta, katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.

»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»

Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.

Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin, odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan pyörälle päästään.

Ensiksi kysyi äiti:

»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»

Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten rohkaisemana vastasi myöntävästi.

Hetkisen kuluttua kysyi isä:

»Oliko kauppias itse puodissa?»

Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.

»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna pistäytyy kirkkokahville.»

Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.

Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.

Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.

»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.

»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»

»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»

»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.

»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä noutamaan.»

»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.

»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.

»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»

Mutta Kaisa lohdutteli:

»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»

»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle. Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan teille jotakin hyvää palkkioksi.»

»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.

Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.

Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.

Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja, että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen rauhan.

Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.

Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja vihastunut huuto:

»Siitä sait, senkin taikinavaras!»

Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä. Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.

Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi valeli riitatoverien paljaita jalkoja.

Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat, kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.

Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.

»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»

Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:

»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille! Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»

Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää, kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin valmistaa syntymäpäiviä.

Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen tilanteeseen.

Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.

Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi katsonut.

»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään. Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat antaneet. Eikö niin?»

»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.

»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä. »Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä ja menen kertomaan äidille — —»

»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.

Mutta isä jatkoi päättäväisenä:

»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen keittiössä.»

Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa oven kiinni huomauttaen mennessään:

»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua sänkykamariin.»

Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.

Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja maisteltiin lämpimäisiä.

* * * * *

Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei pienintäkään liikettä missään.

Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle Karrille.

Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka ennustavat jotakin?

Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka kantavat koivuja.

* * * * *

Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa. Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat: »Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.

Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen lapset pukeutumaan.

Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun. Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.

Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle, mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta, patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin miellyttävä.

Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi, otetaanko hänet myös laulukuoroon.

Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.

Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.

Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.

Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen muistuvat nuo sanat:

»Nouse aurinkoinen, nouse hiljaa vaan, heitä säde toinen äidin ikkunaan. Terveiset vie hälle meiltä kaikilta, kerro ystävälle rakkaudesta.»

Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.

Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.

»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti Kaisa.

Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän ympärille.

Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala vallitsi.