12. TURHAMAISUUTTA.

Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta», sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa, en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä. Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut, »onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa», sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin, voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi, sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan, miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään. Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki olisivat samanväriset…»

»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen ilma.»

Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. — Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen, sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on. Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan — Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä rehellinen kuin sinä koko tyttö.»