VII

Vaimoni.

Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut hänelle.

Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt, sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt. Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä johdosta sitä koettikin.

Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin miellyttävästi vaikutti häneen.

Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä, toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.

Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.

Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen tuskansa.

Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.

Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen syvästi ja hurmasi häntä.

"Toko—ton—Yare—ron—ton—ton—!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä, vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.

Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta, katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja suloiseksi.

"Te on varmaan minulle vihainen?"

Ei vastausta.

"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"

Ei vieläkään vastausta.

"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"

Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.

Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.

"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr Bigelow?"

"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja kääntyi poispäin.

Yuki nauroi veitikkamaisesti.

"Oh, se onkin hauskaa."

"Mitä sinä tarkotat?" kysyi Jack terävästi.

"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.

"Te on muuttunut!" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.

Jack mutisi jotain.

"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä", virkkoi hän.

Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen viereensä.

"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?"

"En", vastasi Jack lyhyesti.

Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.

"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?" kysyi hän puoliääneen.

"Tahdon."

Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!" (Hyvästi.)

Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.

"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!" Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.

Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa Yukin ilkeälle pilalle.

"Yuki", virkkoi hän, "sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua hetkinen."

"Minä kuulee, mr Juhlallinen — Äkäpussi!"

"Missä sinä olet ollut?"

"Vain pikku, pikku vierailulla?"

"Missä sinä olet ollut?" toisti hän itsepintaisesti.

"Minä — minä on sen unohtanut."

"Vastaa minulle!"

Hän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.

"Minä pitää unohtamisesta", virkkoi hän.

"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?"

"Sen missä minä oli."

"Miksikä?"

"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?" kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin selvittämästä, missä hän oli ollut.

"En", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.

"Sitä ei minäkään luule!"

"Missä sinä olet ollut, Yuki?"

"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?"

"Olenko minä niin sanonut?"

"Te sanoo ei kaivanneensa minua."

"Minä en puhunut totta", vastasi Jack katkerasti. "Missä sinä olet ollut?"

"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää teehuoneella."

"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona."

Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.

"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."

"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei sinun tarvitse enää koskaan palata."

"Eikö koskaan?"

"Minä tarkotin mitä sanoin."

"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?"

Jack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.

Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen huuliaan.

"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti", lausui Jack kuiskaten.

Yuki näytti katuvaiselta.

"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule takaisin."

"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.

"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet kaipasivat saada syleillä teitä."

Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.

Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani jotain kaunista, milord."

"Mitä sitten, rakkaani?"

Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.

"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat teille."

"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:

"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."

Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.

Yuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.

"Eikö te häpeä?" kysyi Jack nuhtelevasti.

"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä salaa minulta mitään!"

"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa", selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.

"Oh, mitenkä hän minua ihailee!" lisäsi hän vilkkaasti.

"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni."

"Niin, mutta hän ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."

Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin. Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet. Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja, "niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."

"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja puhtaampi."

"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.

"Minun pikku vaimoni", vastasi Jack hiljaa.