XV

Lupaus.

Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa, mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. — Perheenemännät olivat vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa. Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan edellä.

Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea, mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.

Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.

Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein — kohosipa heikko hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.

Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä. Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa — sitä ainoata ja totista!

"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on minulle jotain sanottavaa!" — Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.

"Sisareni — ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.

"Vaimoni —" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen korvansa kohdalle.

"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt sinulle sekä sinun — ja minun —!"

Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja jäykkeni.

Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien Meidon luokse, tai oliko se jo isänsä Jumalan, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?

* * * * *

Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut sokeaksi.

Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa tavallisesti vain kuolleet verhotaan.

Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi, että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.

Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän hiljaa kuiskatuksi:

"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko jotain?"

"Äiti!" huudahti Jack. "Rakas, rakas äiti!"

* * * * *

Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun hyväksi.

Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä, joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.

Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen; he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.

Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin taholleen — kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta — mutta sekin oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja kuoleman hiljaista kuin haudassa.

Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet tukahuttivat hänenkin äänensä.

Huonolla japaninkielellä — sitä oli Yuki hänelle opettanut — koetti hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?

Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.

* * * * *

Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto. Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli näytelty sen lukittujen porttien takana.

Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.

Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.

Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen. Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään tavaton tyhjyys — tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi auringonjumalatartaan.