XVII

Yukin retket.

Jos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan, olisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään hänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä pois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan joka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli luullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja nyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän kaupunkiin.

Hän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän vain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja valittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka hän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana tarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut nimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.

Pitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja tapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui olemaan kotona. Hän oli — kertoi puhelias palvelija — juuri palannut pitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä kotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija luuli, että hänen herransa jo makasi.

Yuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi. Pian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta nähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.

"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi ja lauloi?" huudahti hän. "Käykää sisään, käykää sisään!"

Hän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä mielellään.

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla synnyinmaansa Japanin.

Kun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi pitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan ja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan rannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen jälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja puristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.

Silloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.

"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.

Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.

"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti! Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.

"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."

He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän oli suljettu kuolemaansa saakka.

Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren aaltojen voimakasta hyökynää.

Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin ja tuijottavan hytin kattoon.

"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"

Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet silmänsä.

"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille suoraan — mitä?"

"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian väsynyt voidakseni olla kohtelias."

"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja suudeltuaan Yukia hän lähti.

Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta. Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.

Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä, hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin, ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan, täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä pois kauas, kauas… Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta. Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa sieltä tuskalliset ajatukset.

Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi — avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin. Hän ikävöi miestään — ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään…

Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.

Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien reunoja tavottelevan huipun.

Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.

* * * * *

Teatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä. Yuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä lopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen herra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä, miekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi Amerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt hyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.

Teatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla Yukin sielunelämää — sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja suruttomimmillakin maailmanihmisillä — ja se seikka sai hänet entistä enemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.

Hän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä kaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita hänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin hän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui vasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan, tuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin taivaan tähdet.

Heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli laskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten heikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat lähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan viimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi sitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin "vain pikku, pikku ajaksi".

Haaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä katkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia kyynelet.

"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan", virkkoi hän ja kuivasi silmiään. "Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne päivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä, että te kunnollisesti tulette perille."

"Mutta —" lausui Yuki epäilevästi.

"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta — minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte nähdä!"