I

Myrskytanssi.

Laskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen väriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet kuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta painuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen sädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot pitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi taivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen valonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli kokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja valoi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.

Keskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan japanilainen liikemies — joka samalla kertaa lienee ollut myös taiteilija — oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan. Ja mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun idän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri] taikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä [jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä merkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli. Nämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä ympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit, jotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja kietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut, ei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas, valkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi, kuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät vielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.

Vieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä rannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa, joiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja pienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.

Äkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia, häikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja teehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina, kuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.

Muutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun kunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä loistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas juhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille uskollista henkivartiota.

Jokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma tarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät kuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui noin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille, ulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät kuuta seuraavin sanoin:

"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden kunniaksi!"

Ja sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta iloista elämänvuotta.

Tällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja muodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja näytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että tuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.

Soitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut ja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti siltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret, sädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä niin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.

Nyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle puutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti riisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas voimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen olento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun säteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat soiton sävelet.

Hän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset, taputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli melkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli edestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen pukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo vaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.

Nyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan siltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä, maahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen tummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni siksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi itkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen lopuksi todelliseksi myrskyksi. Hänestä tuli myrsky, jonka voima hetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen viskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi vaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen päässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat jyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo tulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi, kotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön pimeydessä.

Äkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja hänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä nyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa. Leiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta valosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot hymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui — ja hän oli kadonnut.

Sekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen hämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat jaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla. Kaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen ääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.

Isäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain hymyili ja kumarsi nöyrästi.

Amerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta vaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa suurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa itselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon valmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä hän asui?

Samisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä samalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat samanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä raapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä jotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan soiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi liverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen, pitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja värähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä ihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.

Vielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle, millä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä ristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis, enkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa kimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko ja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana. Missään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla sellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat, jotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi laulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se jäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.

Hänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita ihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen teatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä silmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt. Tämä oli poissa.

"Hän on suurenmoinen!" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen kääntyi hän isännän puoleen. "Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?"

Isäntä vain pudisteli päätään.

"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!" pyysi amerikalainen kärsimättömänä. "Minä maksan hyvin."

"En tiedä. Hän on jo mennyt."

"Mutta tottakai te tiedätte, missä hän asuu?"

Isäntä antoi jälleen kieltävän vastauksen.

"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!" huudahti katkeroitunut asiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi lähettyvillä.

"Hän sopisi erinomaisesti varieteehen", virkahti tämä.

"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka saisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?"

Jack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta tänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla, etteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat nyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella ristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin. Heillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä muutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi naisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen oli seuralaistaan hiukan pitempi.

"Kuulkaa, pysähtykää!" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli sellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin hänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan ei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa kohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa — teatterimaailmaan.

Molemmat neitoset pysähtyivät heti.

"Oletteko te se nuori tyttö, joka lauloi äsken?"

"Olen", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.

Asiamies ei vältellyt esittää asiaansa suoraan ja peittelemättä.

"Tahdotteko tulla rikkaaksi?"

Hän sai kiihkeän vastauksen, joka kuului: "Tahdon."

"Hyvä!" Pimeässä ei voinut erottaa asiamiehen kasvojen ilmettä, mutta hänen äänensä sävy todisti mitä suurinta tyytyväisyyttä. "Tulkaa siis minun mukaani Amerikaan, niin teidän onnenne on taattu!"

Tyttö seisoi hiljaa, katsellen maahan. Asiamies virkkoi kärsimättömänä:

"No, mitä tuumitte?"

"Minä jään Japaniin."

"Jäätte Japaniin!" Asiamies ei tahtonut voida hallita itseään. "Ja miksi? Täällähän te ette koskaan voi tulla rikkaaksi. Kuulkaa nyt minua! Tulen luoksenne huomenna. Missä te asutte?"

"En tahdo, että käytte luonani. Jään Japaniin."

Asiamies, joka huomasi olevansa vähällä kadottaa suuren omaisuuden, ilmaisi tyytymättömyyttään tavalla, jonka hän kai katsoi sopivimmaksi pakanain keskuudessa: hän päästi kirouksen.

"Olette hullu, jos jäätte tänne. Te ette koskaan —"

Hänet keskeytti Jack Bigelow, joka tähän saakka oli kuunnellut keskustelua vaiti, vaan joka nyt melkein suuttuneena huudahti:

"Antakaa hänen olla rauhassa! Onhan hänellä oikeus menetellä mielensä mukaan. Älkää koettakokaan saada häntä matkustamaan Amerikaan, koska hän kerran tahtoo jäädä tänne."

"No niin, enhän voi pakottaa häntä ottamaan vastaan edullista tarjousta", virkkoi asiamies nenäkkäästi, ottaen samalla esiin nimikorttinsa, jonka hän ojensi tytölle. "Ehkä vielä muutatte päätöksenne, kunhan lähemmin ajattelette asiaa. Jos niin käy, niin etsikää minut Tokiosta. Tässä kortissa on minun nimeni ja osoitteeni. Aion nyt ensin käydä Bombayssa tekemässä sopimuksia muutamien intialaisten loitsutaiteilijain kanssa ja sillä matkalla viivyn viisi kuukautta. Sen jälkeen palaan takaisin Tokioon, ennenkuin taas lähden Kiinaan, Koreaan ja Filippineille. Vasta sitten palaan Amerikaan."

Nuori tyttö otti vastaan kortin ja kuunteli vaiteliaana asiamiehen puhetta. Tämän lopetettua teki hän jäähyväiskumarruksen ja kiirehti käsi kädessä seuralaisensa kanssa polkua pitkin eteenpäin.

Amerikalaisten palattua takaisin teehuoneelle haki vanhempi heistä heti käsiinsä isännän.

"Ettekö te todellakaan tiedä mitään tuosta tytöstä? Kertokaa nyt kaikki!" pyysi hän arvokkaasti.

Isäntä oli äärimmäiseen saakka kohtelias, vaan kieltäytyi antamasta mitään tietoja siitä tytöstä, joka oli heille tanssinut ja laulanut. Viimein antoi hän sentään hiukan perää, vakuuttaen kuitenkin, ettei hän tietänyt paljon mitään. Tyttö oli saapunut hänen luokseen aivan vieraana ja tarjonnut palvelustaan, vaan kieltäytynyt kiven kovaan tekemästä mitään sopimusta, päinvastoin kuin miten geishat yleensä menettelevät. Suurenmoisilla lahjoillaan, laulullaan ja merkillisellä tanssillaan veti hän runsaasti yleisöä teehuoneeseen, jonka vuoksi tytön menettäminen aiheuttaisi hänelle suuren häviön. Hän ei kuitenkaan oikein pitänyt tytöstä, kytipä hänessä vissi epäluulokin häntä kohtaan. Tämä saapui vain silloin kun häntä huvitti ja tällaisista tilaisuuksista ei hänellä ollut mitään aavistusta. Mistä hän tuli ja minne hän meni, sitä ei isäntä tietänyt. Oli aivan sattuma, että hän tänä iltana esiintyi. Erään kerran oli hän koettanut hiipiä hänen jälkeensä, vaan kun tyttö oli sen huomannut, oli hän pakottanut isännän lupaamaan, ettei tämä koskaan enää seuraisi häntä. Vielä oli tyttö uhannut, että jos isäntä lupauksensa rikkoo, ei hän koskaan enää palaja. Isäntä innostui innostumistaan ja lausui lopuksi seuraavat halventavat sanat:

"Kaunotar, sanotte! Hm, meidän erinomainen valonheittäjämme pettää helposti. Hän on Tokiosta kotoisin oleva, hyvin mitätön tyttö, jolla on kaksi sinistä, barbaarimaista silmää, iho, joka on yhtä keltainen kuin kaikilla Japanin alemman luokan naisilla, sekä ruskean punertavat hiukset. Kaikesta päättäen on hän vain japanilainen ilotyttö, jolla on samanlainen sydän ja samanlainen luonteenlaatu kuin yleensä kaikilla hänen kaltaisillaan epäluotettavilla olennoilla. Se on vierasta meille ja vierasta teidän arvollenne. Hän on, yhdellä sanalla sanoen, sekasikiö — —."