VI

Seikkailijatar.

Jack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut, vaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja hyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla vähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä tulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut pienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään poimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän söi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota omituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka puhui hänelle.

"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi olen tilannut tämän näin suuren."

Yuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa häntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen sinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.

"Miten on laitasi, Yuki? Miksi olet noin vaitelias?"

Ei vastausta.

"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne väkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi."

Yuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet kuopat hänen poskilleen.

"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan kaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton."

Yuki painoi kylmästi päänsä alas.

"Pitäisikö te siitä, jos minä aina hymyilisi?" kysyi hän.

"No, enpä tiedä", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa alta. "Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi."

"Juuri siksi minä ei hymyile tänään."

"Mitä sinä tarkotat?"

"Koko eilisen päivän minä naureskeli."

Jack hymyili.

"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!" Hän osoitti hänelle paikan aivan riippumaton vieressä. "Minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Minun korvani ovat —"

"— aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän", keskeytti Jack hänen lauseensa. "Tule nyt tänne!"

"Paljon kiitoksia", virkkoi Yuki arvokkaasti. "Minä istuu tässä erinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä."

"Miksikä et, jos saan luvan kysyä?"

"Miksikä? Hm! Minä tarkottaa minun olevan vain pieni, pieni orjatar."

"Sinä olet minun vaimoni, minun pikku, pikku lumoojattareni!"

"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?" Hän oli ajattelevinaan sitä, mitä hän oli lausunut.

"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton, hyvä rouva", selitti hänen miehensä.

"Se on nakodan syy."

"Mikä?"

"Että te sai minut vaimoksi ja" — hän lisäsi pitkäveteisesti — "palvelijattareksi."

"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku palvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia."

"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa", virkkoi Yuki pelottomasti nauraen. "Sitäpaitsi — palvelija isännästään kaukana istua täytyy."

"No, entä vaimo sitten?"

"Hm, pikku, pikku verran lähempänä." Yuki siirtyi noin tuuman mitan häntä lähemmäksi. "Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi."

"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet vannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi —"

Yuki purskahti lyhyeen, kovaan nauruun.

"Aivan varmaan, niin te vannoitte, rouvaseni!"

"Minä ei sitä tehnyt. Semmoista on vain vanha kristitty avioliitto."

Jack katsahti häneen kummastuneena.

"Mitä sinä tiedät kristittyjen avioliitosta?"

"Pikku, pikku verran."

"Tule tänne, Yuki!"

"Te ehkä pitää, jos minä laulaa!"

"Tule tänne luokseni!"

"Te ehkä pitää, jos minä tanssii? — Pikku, pikku kesätanssin?"

"Etkö kuule, Yuki, tule tänne! Mitä sinä tarkotat kesätanssilla?"

Samassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi pian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja rinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.

"Tämä on kesäistä auringonpaistetta", virkkoi hän, alkaen huojua edes ja takaisin. "Minä on auringon jumalatar ja te — te on musta, kylmä maa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä." — Silmänräpäyksen ajan seisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily, joka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen huulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän alkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen tuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka notkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat tekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot loistivat kirkkaina ja suloisina.

"Sinä olet todellakin pieni nero", virkkoi Jack, kun Yuki oli lopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen jalkojensa juureen.

"Se on totta", myönsi tämä veitikkamaisesti.

Jackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti hattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen päähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen ja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä parhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen kuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden ainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.

Yuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää sitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli apinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack ojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä tarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.

"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi", virkkoi Yuki.

Jack heitti hänelle yhden seun.

Yuki irvisti sekä kysyi pettyneenä:

"Eikö enempää?"

Jack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen hyvä tuulensa katosi heti.

"Kuulehan, Yuki", virkkoi hän tyytymättömänä. "Sinä olet saanut tällä viikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä sinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa käänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään menoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon rahaa."

"Minä tarvitsee säästää", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä vastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.

"Miksi sinun täytyy säästää?"

"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään niin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää."

"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua mitään."

"Oh, te on mennyt naimisiin vain pikku, pikku ajaksi."

"Sinulla on todellakin hyvin kauniit ajatukset minusta, Yuki!"

"On, hyvin kauniit ajatukset", matki tämä.

"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri rahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun täytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään."

"Mutta", virkkoi Yuki tuumivasti, "kun te jättää minut, niin minä on leski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi minä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja." — Viimeiset sanat lausui hän suurenmoisen ylpeästi.

"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni käyttämisestä ovat hiukan merkilliset!"

"Kun te jättää minut —" alotti hän jälleen.

"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?" keskeytti hänet Jack. "Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta."

"Mitä te sanoo?" Yuki näytti aivan pelästyvän. "Tekö aikoo jäädä ainaiseksi minun luokseni?" — Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua kuin iloa.

"Miksi en jäisi?" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin silmäyksin.

"Milord", virkkoi hän nöyrästi, "minä ei tahdo kuulla sellaista. Se olisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden."

Jack ei ollut varma, tekikö Yuki hänestä pilaa vai eikö.

"Sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi hän suuttuneena. "Minä en luultavasti jää tänne ainaiseksi." Sen sanottuaan käänsi hän hänelle selkänsä.

Äkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki seisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja suuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi hyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi katseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi varovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi hän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä autettu.

"Teidän armonne", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, "kuulkaa minua!"

"Minä kuulen."

Jack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi itsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran rypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois ja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.

"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän jalkojenne juuressa ja puhua teille."

"Etkö tahdo puhua tässä?"

"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!" pyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki istuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.

"No, mitä sinulla on sanottavaa?"

"Minä tahtoo puhua niistä rahoista."

"No niin", virkkoi Jack väsyneesti, "tehkäämme siis kerta kaikkiaan loppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti."

"Minä tahtoo tehdä tunnustus."

"Soo!"

"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta", sanoi hän pitkään ja juhlallisesti.

"Mitä sinä sanot, Yuki?" — Jack oli vähällä pudota riippumatosta.

"Niin, seitsemäntoista!" Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Missä he sitten kaikki asuvat?"

"Ah, he asuu siinä Tokion osassa, missä on kaikkien köyhien kodit."

"Entä isäsi ja äitisi?"

"Minun isä ja äiti on näin vanhat." Hän tahtoi havainnollisesti esittää heidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä yskien hiljaa.

"No, entä sitten?" kysäsi Jack äkisti.

"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista veljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa."

"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa? Mitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?"

"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin, teidän armonne."

"Ovatko he kaikki niin nuoria?"

"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan — ei, minä on kolmekymmentä vuotias", selitti hän ylpeästi.

Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi. Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli tehnyt ennenkin.

"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."

Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän voitonriemuisena:

"Minun isällä on kaksi vaimoa."

Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava ja lystikäs pikku valhettelija!

"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack jokseenkin vakavana.

Hän pudisti päätään.

"Seikkailijattareksi."

"Se ei ikävä nimitys! — Minä tahtoisi asua teidän maassa — minä tahtoisi olla seikkailijatar!"

"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?"

Yuki oli laskevinaan sormillaan.

"Kaksikymmentäviisi dollaria", virkkoi hän viimein.

Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.

Äkkiä kysyi Yuki häneltä:

"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?"

"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai viisisataa dollaria."

Yuki huokasi syvään. "Miten paljon sitten sieltä tänne?"

"Yhtä paljon."

Hän huokasi uudelleen. "Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä tahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon rahaa!"

"Minä itse vien sinut kerran sinne, Yuki."

Tämä ei näyttänyt olevan erikoisemman tyytyväinen tästä vastauksesta.

"Kiitos — niin — ehkä joskus." — Vähän aikaa mietittyään kysyi hän jälleen: "Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?"

"Niin paljon se suunnilleen maksaa, — ehkä mahdollisesti hiukan enemmän."

Nyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se ollut teeskenneltyä.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi hänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä suuresti, — Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään — sattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin muihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän kohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat, ja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti. Siellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut täyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon hän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin puolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut säästäväinen!

Mutta mitä tarkotusta varten hän oli säästänyt rahoja?

Hänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi hän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut hänelle — ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi — kokoon käärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.