X

Huono enne.

Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin, ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite. Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä, olivat virittäneet ihania laulujaan.

Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse, että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat itkeneet kesän kuolemaa — itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.

Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.

Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:

"Yuki! Yuki!"

Jack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.

"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen kasvonsa valoa kohti.

"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä melkein kuulumattomalla äänellä.

"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä, rakastettuni."

"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut! Kaikki kuolevat — linnut, kukat, ehkä — minäkin!"

Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:

"Ah, älä puhu niin, Yuki!"

Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään, oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.

"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."

Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana, pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle. Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.

"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut! Minä en voi elää ilman sitä."

"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"

"Minäkö kadottanut — minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko — tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä sinä vaan ikänä tahdot."

Yuki hypähti ylös.

"En, en, en, en!" huusi hän. "En enää koskaan elämässäni, milord."

"No mutta miksi —?"

"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?"

"Mutta — —!"

"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt, katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha — viisas - surullinen. Minä on paljon muuttunut!"

"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."

* * * * *

Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta lähestyvästä onnettomuudesta.

Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman epätoivoinen ilme.

"Mikä sinun on, Yuki?"

Hän hypähti pystyyn pelästyneenä.

"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi tapahtunut jotain kauheata!"

Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä.

"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano minulle, mitä on tapahtunut!"

"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!" pyysi tämä.

"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?"

Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen teeskennelty naurunsa.

"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" — jatkoi hän sammaltaen — "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!"

"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat? Vielä mitä!"

"Jumalat katsoo meihin", kuiskasi Yuki.

"Katsovat meihin?"

"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme."

Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?" kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.

"Rannerengas" — soperteli Yuki — "on särkynyt — ja rakkaus — myös särkyy — ja kuolee!"

* * * * *

Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin jotain.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun — aivankuin matkalle lähtöä varten — kävi Jackille täysin selväksi hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon hyväkseen — ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!

Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli tehnyt.

"Mitä sinä olet ajatellut?" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.

Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.

"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään — pyhä lupaus, vala? Vastaa! Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi luokseni siksi kunnes —" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "kunnes kuolema meidät erottaa?"

Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.

"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi jos mitäkin keinoja — ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea mestari — joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä — minä olen ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää, kuinka minä kärsin?"

Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.

"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi? Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"

"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut sanoa enempää.

"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin uskoa hänen sanojaan.