III

Muuan sopimus.

Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni miss olivat hänelle tehneet — hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön nimeä — tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.

Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja — niin he olivat ainakin vakuuttaneet —, vaan tähän saakka hän ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta. Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren, akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.] — hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia — oli joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti, että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan hänen itsensä tähden.

Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut. Vaan ei — sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna omiaan.

Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun, jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan, oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.

Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä jonnekin — niin päätteli hän itsekseen — ja kun hänellä ei ollut muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän siellä jotain — jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"

Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.

Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana iltana — kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää — lähti hän jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin kuluttua — ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä, mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!

Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella, illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua. Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman mukaansatempaavasti.

Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.

Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen, että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli se, ettei hän tahtonut tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen pitemmällekin, — niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä hänen vaimokseen — enempää kuin mikään seikka missään muussakaan maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon syventyvät itsetutkisteluun.

Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria, rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä hänen kodissaan.

Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa — varmaankin istuisi tyttö mieluummin lattialla — ja tuntui vallan merkilliseltä, miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa, missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!" Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.

Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa! Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.

Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista hänen synnyinmaansa naisista — ja sehän olisi paljon se!

Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen valintansa — sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren suloa eivät he voisi vastustaa — sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä hautoa tällä erää.

Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.

Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin? Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa. Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta — —

Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan. Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.

Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin jiurikishaansa.

Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön, jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti olalle.

"Hei hei, Ido!" huusi hän.

Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn. Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja onnelliset.

"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu? Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin naimiskauppaa?"

Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.

"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä, joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"

"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön, jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"

Jack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.

"Ei, teidän ylhäisyytenne."

Nuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.

"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"

Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi välinpitämättömästi:

"Niinkö! — Vai niin!"

Ido vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.

"Hän on sangen kaunis tyttö", lausui Jack puoliääneen.

Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.

"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi Jack. "Missä hän asuu?"

"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa."

"No niin, se on saman tekevä. Vaan — joka tapauksessa tahtoisin kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla minun luokseni?"

"Minulla on huomenna hyvin kiirettä."

Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä uutta vierailua.

"Minä korvaan teille vaivanne — teidän ei tarvitse olla rauhaton senvuoksi."

Hm — ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi — niin, kun hän ajatteli asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.

Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo kello kymmenen seuraavana aamuna.